• Meillä oli vähän aikaa sitten äärimmäisen kiinnostava työpaja, jossa amerikkalainen luova tiimi tapasi ensimmäistä kertaa suomalaiset kollegansa yhteistyön merkeissä. Mitä viikonlopusta jäi käteen ja minkälaisia ajatuksia se herätti?

Helmikuun 2018 työpaja räjäytti tajuntani. Oli uskomatonta nähdä miten kuoro lauloi ja liikkui samanaikaisesti.

Todellakin, en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Oikeastaan kyseessä oli vain lyhyt hetki, jonka aikana kuoro lauloi pienen pätkän ja esitti samalla Antin koreografian, mutta tuo hetki tuntui todella coolilta. Kunpa kaikkea konserttimusiikkia olisi mahdollista työstää työpajoissa. On niin harvinaista herkkua nähdä teos “jaloillaan”, ennen kuin se on lähelläkään ensi-iltakuntoa. Yleensä on niin vähän aikaa hioa yksityiskohtia ja viimeistellä asioita – mutta ei tällä kertaa.

Olin lumoutunut, tuntui että olin juuri oikeilla raiteilla, kun The Crossing kävi läpi neljän ensimmäisen osan fragmentit joulukuussa 2017, ja yhdeksän ensimmäisen helmikuussa 2018. Tarvitsin palautetta Danilta ja Donaldilta, samoin kuin laulajilta ja säestäjiltä. Mikä toimi ja mikä ei, missä raameissa liikuimme. Yleisesti ottaen tuntuu, kuin olisi keskellä ilotulitusta, teoksen eri musiikkityylien keskellä, samalla kun yritän saada selville eri genrejen ja tyylilajien rajoja. Miten henkilöiden puhetapaa voisi määritellä musiikin kautta ja miten kertoa tarinaa eri instrumenteilla? Pohdin edelleen, mikä rooli populaarimusiikilla on teoksessa ja miten pitkälle voisin venyttää vokaalitekniikkaa. Kuten aiemmin totesin, tämä porukan kanssa kaikki on teknisesti mahdollista. Partituurista saattaa löytyä kohtia, joissa epätavallisilla sointiväreillä tehostetaan tunnelmaa. Veikkaan, että toisesta luonnoksesta niitä alkaa löytyä.

• Kerro meille yhteistyöstäsi Aniaran parissa The Crossingin ja Klockriken kanssa. Miten päädyit työskentelemään Donaldin ja Danin kanssa?

Uuden yhteistyön aloittaminen on aina yhtä kiinnostavaa. Olen tuntenut Donaldin jo vuodesta 1991, ja Dan ja Donald ovat myös ystäviä vuosien takaa. He olivat sopineet yhteistyöstä Aniaran tiimoilta jo ennen kuin minä liityin joukkoon säveltäjän ominaisuudessa. Elokuussa 2017 me kaikki kolme tapasimme Danin kotona Porvoossa. Mukana olivat myös Klockriketeaternin näyttelijät ja suomalainen suunnittelijatiimi. Luimme libreton läpi ja keskustelimme sen jälkeen projektista. Suomen-visiitti oli mahtava kahden päivän sukellus yhteiseen prosessiin, ja oli myös hienoa tutustua Daniin.

• Dan Henriksson adaptoi tekstin libretoksi Harry Martinsonin alkuperäisteoksen pohjalta. Minkälaista on tehdä yhteistyötä sävellettävän tekstin parissa? Miten yhteistyö heijastuu lopputulokseen musiikin ja draaman osalta?

Kuten Martinsonin teos, myös Danin libretto koostuu fragmenteista. Tarkoitus on luoda sarja tuokiokuvia, joista muotoutuu parisenkymmentä erillistä osaa. Rakenteen fragmentaarisuus läpäisee koko 90-minuuttisen teoksen ja tarjoaa kiinnostavan haasteen meille tekijöille. Vaikka mukana on muutama selkeä kronologinen elementti (avaruusalus Aniara lähtee maasta, joutuu pois kurssiltaan jne), ei tarinallisuus ole teoksessa niinkään keskiössä, vaan syvällisempi pohdinta merkityksistä. Joukko ihmisiä pakataan avaruusalukseen, joka on matkalla ei-mihinkään lopun ikäänsä. Keitä he ovat ja mitä he haluavat? Mitä heistä tulee ja miltä heistä tuntuu? Mehän tavallaan olemme jo vastaavassa tilanteessa – avaruusalus Maan kyydissä. Mihin yhteisömme lopulta päätyy? Järisyttävää filosofista materiaalia; nautin suuresti Aniaran esittämien kysymysten keskellä leijumisesta.

• Olet säveltänyt The Crossingille aikaisemminkin. Teoksesi The Woman Where We Are Living oli tilausteos ja sen ensiesitys oli The Month of Moderns -tapahtumassa vuonna 2014. Minkälaisia ajatuksia The Crossingille säveltäminen herättää?

The Crossingille säveltäminen on luksusta. Kun Donald pyysi minua mukaan tekemään yhteistyötä hänen ja Danin kanssa, mietin ehkä puoli sekuntia ennen kuin vastasin “kyllä!”. Tämän teoksen parissa työskentely on kuin ruoanlaittoa; kuin avaisi jääkaapin ja löytäisi sieltä pelkkiä ihmeellisiä, täydellisiä aineksia. Ok, ehkä vähän erikoinen metafora tässä yhteydessä, mutta rakastan ruoanlaittoa ja hyvää ruokaa, joten ymmärrätte varmasti, mitä tarkoitan. The Crossingin soundi on kaunista, lähes ylimaallista, ja heissä on sekä lahjakkuutta että sielua, tekniikasta puhumattakaan. En voisi keksiä mitään, mitä he eivät osaisi toteuttaa. Niinpä voinkin asettaa riman korkealle ja unelmoida mistä tahansa, mitä mieleeni tai alitajuntaani juolahtaa. Tätä teosta säveltäessäni olen kuunnellut heidän loisteliaita levytyksiään ja törmännyt vaikuttuneena siihen tosiseikkaan, että he ovat muusikoina täysin pelottomia. Yksi urani palkitsevimmista kokemuksista on ollut kuulla heidän laulavan ensiesityksen teoksestani The Woman Where We Are Living. Se on yksi henkilökohtaisimpia sävellysteoksiani, ja tuntui hienolta kuulla heidän esittävän sitä niin huolellisesti ja kauniisti.

• Kerro Aniaran instrumentaatiosta. Ensemblehan on hieman erikoinen – miten päädyitte juuri näihin instrumentteihin?

Aniaran partituuri on tällä hetkellä sävelletty kuorolle, kahdelle näyttelijälle, tanssijalle ja neljälle muusikolle. Kaikki on vahvistettu ja meillä on mahdollisuus käsitellä sekä lauluääniä että soittimien ääniä ( kaiulla, viiveellä, säröllä jne). Budjetin puitteissa oli mahdollisuus kvartettiin, joka säestää kuoroa ja näyttelijöitä. Kun aloitin sävellystyön, minä, Donald ja Dan keskustelimme eri instrumenttien erityisominaisuuksista. Ensimmäinen vaihtoehto oli kitara, sillä avauskohtaus kuulostaa folk-laululta. Dan ehdotti, että siinä kohtaa voisi olla Kalevala-melodia (hän lauloi puhelimeni muistiin pätkän, jotta saisin käsityksen hänen ajatuksestaan), jota säestävä humina nostaisi tunnelman nostalgiseksi, herättäisi muistelemaan heidän kotipaikkansa Maan kauneutta, ennen kuin kaikki tuhottiin. Akustinen kitara tuli siis mukaan ensimmäisenä. Myöhemmin, säveltäessäni osaa nimeltä “Phototurb”, jonka keskiössä on ydinpommi, aloin kaivata sähkökitaran karkeutta ja draivia (säröllä ja ehkä jopa viiveellä). Kitaran jälkeen pääsimme yksimielisyyteen lyömäsoittimista, sillä koreografimme Antti on opiskellut Peking-oopperaa Pekingissä, ja lyömäsoittimet ovat olennainen osa sitä. Lyömäsoittimilla saa myös aikaan monenlaisia sointivärejä ja esitystä kannattelevaa gruuvia. Lyömäsoittimiin kuuluu tähän mennessä vibrafoni, crotales, provisorinen rumpusetti ja muutamia käsilyömäsoittimia. Halusimme kitaran ja lyömäsoitinten seuraksi jotakin lyyrisempää ja soinniltaan pitkäkestoisempaa, joten valitsimme jousisoittimen (sello) ja puhallinsoittimen (klarinetti), jotka molemmat kuuluvat lempisoittimiini. Aloin itse soittaa klarinettia heti pianon jälkeen. Tähän mennessä olen oikeastaan säveltänyt ainoastaan bassoklarinetille, sillä sen sointivärit kuuluvat lemppareihini. Nämä kaksi soitinta kattavat myös jotakuinkin koko ihmisäänen skaalan.

• Aniaraa on vaikea luokitella genren perusteella. Olemme käyttäneet termiä “kuoro-teatteri”. Mitä tämä määrittely merkitsee sinulle ja miten se istuu omaan säveltäjän työhösi?

On vaikea arvioida, miten meidän Aniaramme suhteutuu muihin vastaaviin teoksiin. Tämänkaltaisia teoksia kutsutaan nykyään “kuoro-teatteriksi”, vaikka tällaista genreä ei oikeastaan ole olemassa, enkä tiedä, onko tällaisilla taiteenlajien rajat ylittävillä teoksilla mitään yhtymäkohtia. Aniarassa näyttämöllä on kaksi näyttelijää, jotka puhuvat, välillä ilman musiikkia, välillä musiikin soidessa taustalla. Helmikuun 2018 työpajassa aloimme tutkia kuorolaisten liikettä ja tanssia niin, että välillä he liikkuivat laulaessaan, välillä ollessaan hiljaa. Tämäntyyppinen työskentely on huikean kiinnostavaa ja uutta (minulle!). Valmiissa teoksessa tulee olemaan puvustus, taustaprojisointeja, ääni- ja valosuunnittelu jne. Mukana on selkeä tarina, jonka kaari kantaa läpi koko 90-minuutin matkan. Luotan siihen, että pystyn kokeneena musiikkidramaatikkona näkemään ja kuvittelemaan tämän teoksen sisältämät fragmentit ja kohtaukset. Yritän musiikin osalta luoda lauluihin muotoja ja dramaattista rakennetta, joka toimii näyttämöllä ja muodostaa samalla kokonaisuuden, joka on yksittäisten liikkeiden ja tekojen summa. Kun tähän kaikkeen lisätään vielä tapahtumapaikaksi tulevaisuus ja ulkoavaruus, ja kuorolaiset jättiläismäisen avaruusaluksen matkustajina niin – no, emme tosiaan ole enää Kansasissa.

• Kerro, missä menet juuri tällä hetkellä Aniaran suunnittelun suhteen. Mitä mielessäsi liikkuu?

Olisi mukava esitellä tässä kohtaa syvällinen sukellus johonkin tiettyyn kohtaan musiikissa, mutta olen vielä hieman epävarma sen suhteen. Tuntuu, että ensin pitää saada koko kokonaisuus hyvin haltuun. Välillä minut saa valtaansa epämukava tunne, että ehkä havahdun jossain kohtaa ajattelemaan, että koko teos pitää ajatella uusiksi alusta asti. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy. Pystyn varmaankin rentoutumaan teoksen suhteen vasta siinä vaiheessa, kun minulla on ensimmäinen versio koko sävellyksestä käsissäni. Minulla on tapana maalata ensin suuria linjoja ja palata sitten hiomaan ja muokkamaan yksityiskohtia. Näin näen koko metsän, enkä pelkkiä puita. Parin kuukauden päästä minulla on toivottavasti luonnos koko teoksesta!

1.

On olemassa suuria tarinoita ja pieniä tarinoita. Ja sitten on Aniara – maallinen rakkauskertomus, sijoitettu kosmiseen yksinäisyyteen. Legenda ihmiskunnasta, joka tuhosi ainoan kotinsa, planeettansa.

Tarina ihmiskunnan ylimielisyydestä ja maailman lopusta, sekä paratiisin kaipuusta.

Avaruusalus Aniaran uumenissa on kahdeksantuhatta sielua, jotka kaipaavat lohdutusta ja suurempaa yhtenäisyyttä, aluksen kyntäessä avaruuden merta. Hitaasti kuin ilmakupla lasisen kulhon sisällä, vailla määränpäätä. Goldonderi Aniara – yksi tuhansista samanlaisista – on pullollaan emigrantteja, jotka ovat jättäneet Maan taakseen, määränpäänä Mars. He ovat avaruuden pakolaisia autioituneelta planeetalta, jonka he itse tuhosivat.

Kuulostaako liiankin tutulta?
Jag hade tänkt ett paradis för dem
men sen vi lämnat ett som vi förstörde
blev tomma rymdens natt vårt enda hem
ett ändlöst svalg där ingen gud oss hörde.

Aniara kadottaa reittinsä ja ajautuu kosmokseen. Ulkoavaruus onkin suurempi ja siellä vallitsee erilaiset lait. Keitä me olemme ja minne olemme menossa? Kun luulemme, että vastaus on näköpiirissä, tajuamme ainoastaan, että tuntemattomuus vain laajeni entisestään.

Pääastronomi piti eräänä päivänä esitelmää Aniaralla:

Vi börjar ana att vår vilsegång
är ännu djupare än först vi trott
att kunskap är en blå naivitet
[som] fått – – idén att Gåtan har struktur.

2.

Aniara (1956) on ruotsalaisen kirjailijan Harry Martinsonin suurteos, josta hänelle myönnettiinkin kirjallisuuden Nobelpalkinto, parisenkymmentä vuotta julkaisun jälkeen.

Kesälla 1953 Andromeda-galaksi osui hänen kaukoputkeen. Kirjailija itse korosti kohtaaamisensa galaksin kanssa inspiraation hetkenä. Se oli ratkaiseva impulssi mielikuvitukselle, voimakas kokemus ja näkemyksellinen oivallus.

Hän saneli Aniaran ensimmäisen kolmanneksen muutaman kesäviikon aikana runollisessa purkauksessa, vaimon kirjatessa sanoja. Epätoivo kanavoitui taiteellis-terapeuttiseen istuntoon.

Sana epätoivo (vanmakt) esiintyy usein Martinsonin teksteissä. Hänen omatuntoaan kuvailtaisiin tänään globaaliksi. Häntä piinasi toisen maailmansodan aiheuttama epätoivo, ja erityisesti sodan viimeisten hetkien atomipommit Hiroshiman ja Nagasakin yllä, ja Neuvostoliiton vetypommi muutama vuosi myöhemmin.

Nobelpalkinto (1974) ojennettiin kirjailijantyöstä joka sieppaa kastepisaran ja peilaa kosmosta. Rakkaus luontoon ja planeettaa kohtaan kulkee läpi koko Harry Martinsonin tuotannon. Kastepisaran ihme kiehtoo.

Mellan poesin som bor i ditt hjärta och vallmon
finns ett kontrakt
skrivet av vinden och undertecknat
av förgängelsen.
Det är skrivet med en tranas fjäder
doppad i dagsländans blod.

Avaruuseepos Aniarassa maapallo on yhä keskiössä – sininen planeetta heijastettuna kosmoksen kautta. Aniara on kosminen tarina ihmiskunnasta tienhaarassa. Martinson antoikin Aniaralle alaotsikonkatsaus ihmiseen ajassa ja tilassa (en revy om människan i tid och rum).

Yli kuusikymmentä vuotta julkaisun jälkeen lukija häikäistyy siitä, miten paljon edellä aikaansa Aniara oli. Alukselta löytyy koneäly, mahdollisuutena ja lohtuna – miima on telgraattori joka puoleksi keksi itseään. Teos on hätähuuto ydinaseuhkan edessä – näin he huutavat kivien sisältä Kassandran lailla.

Martinson näkee ympäristötuhon globaalit seuraukset. Hän leikkii teknisellä kehityksellä, joka viettelee ja tuhoaa. Avaruudesta tulee sci-fi -seikkailun näyttämö. Ihminen hakee itseään ja on samalla uhka kaikelle olemassa olevalle.

Det finnes skydd mot nästan allt som är
mot eld och skador genom storm och köld
ja, räkna upp vad slag som tänkas kan.
Men det finns inget skydd mot människan.

3.

Eräänä tuulisena heinäkuun päivänä parisen vuotta sitten kävelimme, The Crossingin johtaja Donald Nally ja minä, rantaa pitkin Amerikan Atlantinrannikolla. Aniara nousi ajatuksena, olisiko siinä materiaalia uuteen teokseen, jota hahmoteltiin. Aniara avaa juuri niitä teemoja, joita halusimme tutkia. ”Miksen tiennyt tästä kirjasta!”, Donald huudahteli luettuaan kirjaa.

Aniara on sataankolmeen lauluun tislattu teos, runomitallinen ja kirjoitettu rikkaalla ja runollisella ruotsin kielellä; vaikeasti käännettävä. Kuten suuri taide yleensä, Aniara ei taivu yksiselitteiseen tulkintaan. Valon ja pimeyden taistelu. Syvimmän merkityksen tulkinta on loputon ajatusleikki.

Miten ohitat lukijana Harry Martinsonin poikamaista scifi-uteliaisuutta? Hänen keksimänsä tekninen jargoni ja avaruusseikkailun huikeat mittasuhteet törmäävät astronimisiin epäjohdonmukaisuuksiin. Kaareutuva avaruus sulautuu uskonnollisiin kuviin.

Myyttinen taso peittää järjelliset vastalauseet. Unelma on välillä valoisa kuin pohjoinen kesäyö, seuraavassa hetkessä kohdataan hiiltynyt aurinko. Löydämme arkeologisia ja paleontologisia fragmentteja, jääkausi laskeutuu. Totetuuko ilmastonmuutos sen jälkeen, kun ihminen on säteilymyrkyttäen himmentänyt auringon?

Aniara tarkkailee yhteisön kehitystä. Alus on, kuten maapallo, jonka se jätti taakseen, täynnä inhimillistä pikkumaisuutta. Lukija tunnistaa yhteenkuuluvuuden, läheisyyden ja rakkauden tarpeet, eri muodoissa. Historian diktaattorit esiintyvät. Vankileirien sellejä ja teloitusjoukkoja, Vasco da Gama ja Niniven muurit muinaisella loistavalla aikakaudella – kaikki peilautuu toisiinsa. Kultit, riitit ja uskonnot – juuri niin naurettavina, kuin saattavat olla etäisyydestä nähtynä. Samalla ihminen on liekeissä yhteisön keskuudessa.

Aniara on kosminen tarina ihmiskunnasta tienhaarassa. Siksi tarinoiden joukossa on myös laulu samarialaisen ihmisrakkaudesta ja keräilyjä avustusasemia varten, mahdollisena polkuna. Rakkauden kaipuu on läpikäyvä teema. Mutta mikä onkaan tyylilaji kun kirjailija sukeltaa lihalliseen himoon, joka etsii lohtua naisen kohdusta?

Klassikko elää vuoropuhelussa nykyhetken kanssa, lukijan tässä ja nyt -hetkessä. Kun kirjoitan näitä rivejä on oma äitini hiljattain nukahtanut lopullisesti. Hiljainen viimeinen hetki, kuoleman diminuendo, avasi uuden tulkinnan Aniaran jäähyväislauluun:

Osynlig för vårt öga gled hon undan
till trakten för De stora talens lagar
där eviga reserver finns att fånga
när slumpens nya välde så behagar.

– –

När den man älskat nått till dödens dörr
står rymden hård och grymmare än förr.

Kun rakastettu on saapunut kuoleman portille, avaruus näyttäytyy kovempana ja raaempana kuin ennen. Arvoituksella on monta nimeä. Martinson ei tunnustautunut mihinkään tiettyyn uskontoon, mutta helposti voi tunnistaa vaikutteita sekä taoismista, että buddhismista. Aniara-eepos loppuu toiveeseen vapautuksesta:

Ja kaikkien läpi kulki Nirvanan aalto.

Aniara syntyi ihmettelystä, mutta ehkä vielä voimakkaammin epätoivosta ja voimattomuudesta.

Minulle lohtu ja inspiraatio näyttäytyy ajatuksessa, että ihminen voi itse vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen.

Haluan tehdä teoksia, jotka auttavat minua jäsentämään kaaosta.
Haluan tehdä teoksia, jotka muistuttavat meitä maapallon ihmeellisyydestä, jota ihmisen toiminta jatkuvasti uhkaa.
Haluan tehdä teoksia, joiden avulla pystyn havaitsemaan maailman ja omat tunteeni sitä kohtaan selkeämmin.
Haluan tehdä teoksia, jotka auttavat minua ymmärtämään tunteitani maailmaa kohtaan.

Aniara on kaikkea tätä.

Blogikirjoitusten luonteeseen kuuluu kaiketi, että ne ovat minä-muotoisia. Toivon kuitenkin, että the Crossingin teokset pystyisivät vaimentamaan tai jopa eliminoimaan tuon “minän”. Paul Celanin sanoin:

“a language not for you and not for me—because, I ask you, for whom is it meant, the earth, not for you, I say, is it meant, and not for me—a language, well, without I and without You, nothing but He, nothing but It, you understand, and She, nothing but that.” 1

Tehtäväni on kuitenkin kirjoittaa omista kokemuksistani Aniaran eri tuotantovaiheissa, joten minä-ääntä käytän tässä tapauksessa minä, oli se sitten hyvä tai huono asia.

Näin matka sai alkunsa.

Olen elämäni aikana vaeltanut halki uskomattomien mahdollisuuksien viidakon – joihinkin mahdollisuuksiin tarttuen, toiset menettäen – ja silloin tällöin polulleni on sattunut ihmisiä, joilla on selkeästi samankaltaisia ajatuksia taiteesta, teatterista, musiikista ja jopa elämästä kuin minulla. Näiden ihmisten luokse haluan palata aina uudestaan; haluan jakaa taiteellisen elämäni heidän kanssaan yhteisten, kaikille osapuolille tärkeiden projektien kautta. The Crossingin porukka kuuluu näihin ihmisiin, samoin Dan Henriksson ja Rob Maggio.

Tapasin Danin Opera Philadelphian oopperatuotannossa Verdin Macbethista. Danin vastuulla oli ensisijaisesti takkuisen noitakuoron trimmaaminen, ja kuoronjohtajana Danin tehtävät osuivat myös minun tontilleni. Dan aloitti työnsä perehdyttämällä kuorolaiset kunkin omaan roolihahmoon, eikä näin ollen sortunut oopperamaailmassa valitettavan yleiseen lähestymistapaan, jossa kuorolaisia ei nähdä erillisinä yksilöinä, vaan yhtenä massana. Pureuduimme Danin kanssa syvälle Shakespearen hahmoihin, heidän yhtäläisyyksiinsä ja eroihinsa ja olemisen tarkoitukseensa. Verdi ja hänen yhteistyönsä libretistien, Francesco Maria Piaven ja Andrea Maffein kanssa piti toki myös ottaa huomioon, jotta monitahoisen näytelmän kielellinen rikkaus, henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa suodattuisivat tiiviiksi musiikillisiksi sisällöiksi. Minä ja noidat aloimme pian pitää sekä itse tuotannosta että Danista. Havaitsimme yhteisen arvostuksen sekä näytelmäkirjailijaa että säveltäjää kohtaan, halun päästä heidän taiteensa ytimeen ja saada näkyviin nimenomaan tuo kirkkain ydin. Kun tuotanto läheni loppuaan, sanoimme hyvästit Danille, joka palasi Suomeen. Mutta sitä ennen sovimme, että jonain päivänä tekisimme vielä töitä yhdessä.

Viisitoista vuotta myöhemmin löysimme lopulta yhteisen projektin: Aniaran. Poliittiset muutokset Yhdysvalloissa ja yhteiskunnan jakaantuminen herättivät tarpeen saattaa The Crossing yhteen Danin johtaman Klockriketeaternin kanssa, ja luoda yhdessä jotain ainutlaatuista. The Crossingille ajankohta oli juuri sopiva: Jeffin kuolemaa seurannut kaaos oli hälvenemässä, Seven Responses -tuotannon lataama valtava taakka oli jäämässä taakse, ja näimme tarpeellisena tarttua johonkin isoon projektiin, joka saisi meidät uusien kysymysten ja haasteiden eteen,  pakottaisi organisaatiomme kasvamaan ja luomaan ympärillemme entistä paremman infrastruktuurin. Tunnistettavan taiteellisen profiilin vakiintuminen oli saanut aikaan tietynlaisen mukavuusalueen, jolta halusimme ravistella itsemme irti. (Tunnistettava taiteellinen profiili saattaa avata ovia, mutta saada mielen sulkeutumaan). Olin varma, että lyöttäytyminen yhteen helsinkiläisen teatteriporukan kanssa – joka vastikään oli matkannut Euroopan halki muskettisotureiksi pukeutuneina, laulaen ihmisille keskellä katua – tarjoaisi meille sopivan haasteen. Jotta ehdotukseeni ei suhtauduttaisi liian skeptiseksi ja saisin ystäväni vakuutettua ideastani, käytin esimerkkinä myös Klockriken päätähuimaavan luovaa versiota Tsehov-klassikosta Vanja-eno. The Pew Center for Arts & Heritage rohkaisi meitä vakuuttamalla, että kaikkiin suuriin ideoihin sisältyy myös sopiva annos hulluutta.

Aniara oli Danin ehdotus, ja se onkin osoittautunut täydelliseksi välineeksi pureutua juuri niihin teatteriin liittyviin kysymyksiin, joita minäkin olen halunnut tutkia. Haluamme luoda teoksen, joka sukeltaa tutkimusmatkalle musiikin ja teatterin välimaastoon. Näin on toki tehty ennenkin, oopperassa esimerkiksi, tai kuoroteoksissa. Minua kuitenkin kyllästyttää nähdä esityksiä, joissa yksi taiteenlaji – vaikkapa teatteri – puetaan pintapuolisesti toisen taiteenlajin – vaikkapa kuoromusiikin vaatteisiin. Lopputuloksena on useimmiten pakko hyväksyä jonkinlainen epätyydyttävä sekoitus eritasoista vaivaantuneisuutta sekä katsojan että esiintyjän osalta. Aniara sen sijaan haluaa pureutua syvemmälle. Haluamme saada selville, mitä tapahtuu, kun tietynlainen kuoroensemble ja tietynlainen teatterillinen lähestymistapa risteytyvät. Mikä toimii ja mikä ei, missä kohtaa prosessia syntyy jännitteitä? Miten päästä hankaluuksien yli, tai hyväksyä ne ja käyttää niitä prosessissa hyväkseen?

Luin Martinsonin Aniaran yhdeltä istumalta. Teos on tavallaan helppolukuinen; se koostuu 103 säkeestä, joiden sisällön voi pintapuolisesti lukea näin:

Näin tapahtui
Tältä minusta tuntui
Muistan, että
Elämä jatkuu, vaikka…

Havaitsen jopa näissä pienissä lauseenpätkissä tietynlaista tunnistettavaa melankoliaa, joka läpäisee koko teoksen ja sai minunkin mielikuvitukseni valtaansa. Teos on nykypäivänä ajankohtaisempi kuin Martinson olisi saattanut kuvitellakaan kirjan ilmestymisvuonna 1956. Tosin nykyään emme ehkä niinkään pelkää ydinsodan Harmageddonia, mutta sen tilalle on tullut huoli tuhoutuvista luonnonvaroista, jotka ylipäätään mahdollistavat inhimillisen elämän maan päällä. Miksi ihminen on kyvytön käyttämään hyväkseen ihmiskunnan suurinta työkalua, mielikuvitusta, ymmärtääkseen ja korjatakseen nykytilanteen?

Alun alkaen oli yksi asia, joka kosketti minua erityisesti Martinsonin teoksessa; suureen gondolinomaiseen avaruusalukseen on pakkautunut 8000 Maan asukasta, jotka ovat matkalla kohti yhteistä päämäärää, kaukaista tähtikuviota, tietäen hyvin, etteivät he koskaan saavuta sitä. Silti rakkaus on läsnä aluksessa lähes käsinkosketeltavasti, ilman erityistä suuntaa tai kohdetta. Rakkaus täyttää koko avaruusaluksen, vaikka ympäristön kulttuuriset edellytykset eivät tue sen vastaanottamista millään tavalla. Tämä tuntuu todella tärkeältä näinä pelon ja julmuuksien aikoina, joita hallituksemme lähes systemaattisesti lujittaa, viitaten kintaalla vastavuoroisen antamisen ja saamisen aikaansaamalle hyödylle. Myös Aniaran kertojan pieni ääni kamppailee (avaruuden äärettömyydessä) oman kulttuurinsa rakenteiden ja organisaatioiden kanssa, ja vastustaa autoritäärista hallintoa, joka nostaa päätään heidän toivottoman todellisuutensa klaustrofobiassa. Kertojallakin on oma laaja tunnerekisterinsä ja tapansa tukahduttaa se. Silti lukijasta tuntuu, että rakkaus toimii pohjavireenä niin kertojan ajatusten ja tekojen kuin kirjoittamisen tarpeenkin takana. Kertojan tarina uhmaa nerokkaiden taiteellisten ja filosofisten ideoiden hyökyaaltoa,  samalla kun avaruuden lähes loputon valtavuus levittäytyy Aniaran matkustajien eteen tavoilla, joita he eivät Maasta lähtiessään olisi osanneet kuvitella.

Aniaran perimmäinen ajatus on varmastikin ollut toimia eräänlaisena varoituksena: meillä on vain yksi ainoa maapallo, meitä ei ole valittu hoitamaan sen asioita, pyöriminen jatkuu ilman meitäkin, meidän kohtalomme on kiinni meistä itsestämme. Martinson kirjoittaa:

Ja oudot merkit avaruutta kirjoi
vaan moisia kun voitu sovelluttaa
ei päiväohjelmaan, ne unohdettiin. 2

Aniara luotaa kuitenkin pelkkää varoitusta syvemmälle. Niin kuin kaikki todelliset taideteokset, se kertoo viime kädessä meistä itsestämme.

Seuraavassa blogikirjoituksessani kerron Rob Maggiosta, meidän yhteisestä historiastamme ja hänen olennaisesta roolistaan Aniarassa.

Aniara-projektin alkumetrit sattuivat samalle 18 kuukauden ajanjaksolle, jolloin menetin molemmat vanhempani. Martinsonin ylväät sanat ja komea teksti saivat sitä kautta ehkä erityisen suuren merkityksen. Jälkikäteen olen tajunnut, että teoksemme käsittelee myös yhtä hänen yksinkertaisimmista lähtökohdistaan: kotoa lähtemistä. Aniarassa on kohtia, joissa monimutkaiset, katastrofaaliset tilanteet vyöryvät päälle, autoritääriset voimat nousevat, itsemurha tuntuu vaihtoehdolta; vihaa, toivoa ja pelkoa ei enää pysty erottamaan toisistaan ja rakkaus hiipuu vähitellen. Tapahtumien keskellä on kuitenkin yksi kaikille yhteinen nimittäjä: kotiinpaluu ei ole mahdollinen. Niin kuin Aniaran tapauksessa, virta vie meitä kaikkia jatkuvasti kauemmas kotoa. Ja mitä kauemmaksi vaellamme omassa tilassa ja ajassamme, sitä suurempi on halu muistaa; saada kiinni hetkistä, jolloin kaikki oli helpompaa. Kun asiat ehkä tuntuivat turvallisemmalta. Kun omistimme oman aikamme.

Aniaran kertoja vaatii saada äänensä kuuluville kertoakseen tarinansa; ymmärtääkseen omaa maailmaansa ja pystyäkseen muistamaan. Ihan niin kuin mekin.

Kun rakkain löytää tylyn määränpään,
avaruus julmempi on entistään.

On todellinen lahja pystyä kertomaan tarinoita ystävien kesken.

1.Conversation in the mountains, Paul Celan, From Collected Prose, trans. By Rosemarie Waldrop, The Sheep Meadow Press, 1986. Teosta ei ole käännetty suomeksi.

2.Laulu 87, S. 193. Harry Martinson: Aniara – katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa, 1956. Suomentanut Aila Meriluoto.

3.Laulu 89, S. 199. Harry Martinson: Aniara – katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa, 1956. Suomentanut Aila Meriluoto.