Rob Maggio Aniara-blogi #1

Meillä oli vähän aikaa sitten äärimmäisen kiinnostava työpaja, jossa amerikkalainen luova tiimi tapasi ensimmäistä kertaa suomalaiset kollegansa yhteistyön merkeissä. Mitä viikonlopusta jäi käteen ja minkälaisia ajatuksia se herätti?

Helmikuun 2018 työpaja räjäytti tajuntani. Oli uskomatonta nähdä miten kuoro lauloi ja liikkui samanaikaisesti.

Todellakin, en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Oikeastaan kyseessä oli vain lyhyt hetki, jonka aikana kuoro lauloi pienen pätkän ja esitti samalla Antin koreografian, mutta tuo hetki tuntui todella coolilta. Kunpa kaikkea konserttimusiikkia olisi mahdollista työstää työpajoissa. On niin harvinaista herkkua nähdä teos “jaloillaan”, ennen kuin se on lähelläkään ensi-iltakuntoa. Yleensä on niin vähän aikaa hioa yksityiskohtia ja viimeistellä asioita – mutta ei tällä kertaa.

Olin lumoutunut, tuntui että olin juuri oikeilla raiteilla, kun The Crossing kävi läpi neljän ensimmäisen osan fragmentit joulukuussa 2017, ja yhdeksän ensimmäisen helmikuussa 2018. Tarvitsin palautetta Danilta ja Donaldilta, samoin kuin laulajilta ja säestäjiltä. Mikä toimi ja mikä ei, missä raameissa liikuimme. Yleisesti ottaen tuntuu, kuin olisi keskellä ilotulitusta, teoksen eri musiikkityylien keskellä, samalla kun yritän saada selville eri genrejen ja tyylilajien rajoja. Miten henkilöiden puhetapaa voisi määritellä musiikin kautta ja miten kertoa tarinaa eri instrumenteilla? Pohdin edelleen, mikä rooli populaarimusiikilla on teoksessa ja miten pitkälle voisin venyttää vokaalitekniikkaa. Kuten aiemmin totesin, tämä porukan kanssa kaikki on teknisesti mahdollista. Partituurista saattaa löytyä kohtia, joissa epätavallisilla sointiväreillä tehostetaan tunnelmaa. Veikkaan, että toisesta luonnoksesta niitä alkaa löytyä.

Kerro meille yhteistyöstäsi Aniaran parissa The Crossingin ja Klockriken kanssa. Miten päädyit työskentelemään Donaldin ja Danin kanssa?

Uuden yhteistyön aloittaminen on aina yhtä kiinnostavaa. Olen tuntenut Donaldin jo vuodesta 1991, ja Dan ja Donald ovat myös ystäviä vuosien takaa. He olivat sopineet yhteistyöstä Aniaran tiimoilta jo ennen kuin minä liityin joukkoon säveltäjän ominaisuudessa. Elokuussa 2017 me kaikki kolme tapasimme Danin kotona Porvoossa. Mukana olivat myös Klockriketeaternin näyttelijät ja suomalainen suunnittelijatiimi. Luimme libreton läpi ja keskustelimme sen jälkeen projektista. Suomen-visiitti oli mahtava kahden päivän sukellus yhteiseen prosessiin, ja oli myös hienoa tutustua Daniin.

Dan Henriksson adaptoi tekstin libretoksi Harry Martinsonin alkuperäisteoksen pohjalta. Minkälaista on tehdä yhteistyötä sävellettävän tekstin parissa? Miten yhteistyö heijastuu lopputulokseen musiikin ja draaman osalta?

Kuten Martinsonin teos, myös Danin libretto koostuu fragmenteista. Tarkoitus on luoda sarja tuokiokuvia, joista muotoutuu parisenkymmentä erillistä osaa. Rakenteen fragmentaarisuus läpäisee koko 90-minuuttisen teoksen ja tarjoaa kiinnostavan haasteen meille tekijöille. Vaikka mukana on muutama selkeä kronologinen elementti (avaruusalus Aniara lähtee maasta, joutuu pois kurssiltaan jne), ei tarinallisuus ole teoksessa niinkään keskiössä, vaan syvällisempi pohdinta merkityksistä. Joukko ihmisiä pakataan avaruusalukseen, joka on matkalla ei-mihinkään lopun ikäänsä. Keitä he ovat ja mitä he haluavat? Mitä heistä tulee ja miltä heistä tuntuu? Mehän tavallaan olemme jo vastaavassa tilanteessa – avaruusalus Maan kyydissä. Mihin yhteisömme lopulta päätyy? Järisyttävää filosofista materiaalia; nautin suuresti Aniaran esittämien kysymysten keskellä leijumisesta.

Olet säveltänyt The Crossingille aikaisemminkin. Teoksesi The Woman Where We Are Living oli tilausteos ja sen ensiesitys oli The Month of Moderns -tapahtumassa vuonna 2014. Minkälaisia ajatuksia The Crossingille säveltäminen herättää?

The Crossingille säveltäminen on luksusta. Kun Donald pyysi minua mukaan tekemään yhteistyötä hänen ja Danin kanssa, mietin ehkä puoli sekuntia ennen kuin vastasin “kyllä!”. Tämän teoksen parissa työskentely on kuin ruoanlaittoa; kuin avaisi jääkaapin ja löytäisi sieltä pelkkiä ihmeellisiä, täydellisiä aineksia. Ok, ehkä vähän erikoinen metafora tässä yhteydessä, mutta rakastan ruoanlaittoa ja hyvää ruokaa, joten ymmärrätte varmasti, mitä tarkoitan. The Crossingin soundi on kaunista, lähes ylimaallista, ja heissä on sekä lahjakkuutta että sielua, tekniikasta puhumattakaan. En voisi keksiä mitään, mitä he eivät osaisi toteuttaa. Niinpä voinkin asettaa riman korkealle ja unelmoida mistä tahansa, mitä mieleeni tai alitajuntaani juolahtaa. Tätä teosta säveltäessäni olen kuunnellut heidän loisteliaita levytyksiään ja törmännyt vaikuttuneena siihen tosiseikkaan, että he ovat muusikoina täysin pelottomia. Yksi urani palkitsevimmista kokemuksista on ollut kuulla heidän laulavan ensiesityksen teoksestani The Woman Where We Are Living. Se on yksi henkilökohtaisimpia sävellysteoksiani, ja tuntui hienolta kuulla heidän esittävän sitä niin huolellisesti ja kauniisti.

Kerro Aniaran instrumentaatiosta. Ensemblehan on hieman erikoinen – miten päädyitte juuri näihin instrumentteihin?

Aniaran partituuri on tällä hetkellä sävelletty kuorolle, kahdelle näyttelijälle, tanssijalle ja neljälle muusikolle. Kaikki on vahvistettu ja meillä on mahdollisuus käsitellä sekä lauluääniä että soittimien ääniä ( kaiulla, viiveellä, säröllä jne). Budjetin puitteissa oli mahdollisuus kvartettiin, joka säestää kuoroa ja näyttelijöitä. Kun aloitin sävellystyön, minä, Donald ja Dan keskustelimme eri instrumenttien erityisominaisuuksista. Ensimmäinen vaihtoehto oli kitara, sillä avauskohtaus kuulostaa folk-laululta. Dan ehdotti, että siinä kohtaa voisi olla Kalevala-melodia (hän lauloi puhelimeni muistiin pätkän, jotta saisin käsityksen hänen ajatuksestaan), jota säestävä humina nostaisi tunnelman nostalgiseksi, herättäisi muistelemaan heidän kotipaikkansa Maan kauneutta, ennen kuin kaikki tuhottiin. Akustinen kitara tuli siis mukaan ensimmäisenä. Myöhemmin, säveltäessäni osaa nimeltä “Phototurb”, jonka keskiössä on ydinpommi, aloin kaivata sähkökitaran karkeutta ja draivia (säröllä ja ehkä jopa viiveellä). Kitaran jälkeen pääsimme yksimielisyyteen lyömäsoittimista, sillä koreografimme Antti on opiskellut Peking-oopperaa Pekingissä, ja lyömäsoittimet ovat olennainen osa sitä. Lyömäsoittimilla saa myös aikaan monenlaisia sointivärejä ja esitystä kannattelevaa gruuvia. Lyömäsoittimiin kuuluu tähän mennessä vibrafoni, crotales, provisorinen rumpusetti ja muutamia käsilyömäsoittimia. Halusimme kitaran ja lyömäsoitinten seuraksi jotakin lyyrisempää ja soinniltaan pitkäkestoisempaa, joten valitsimme jousisoittimen (sello) ja puhallinsoittimen (klarinetti), jotka molemmat kuuluvat lempisoittimiini. Aloin itse soittaa klarinettia heti pianon jälkeen. Tähän mennessä olen oikeastaan säveltänyt ainoastaan bassoklarinetille, sillä sen sointivärit kuuluvat lemppareihini. Nämä kaksi soitinta kattavat myös jotakuinkin koko ihmisäänen skaalan.

Aniaraa on vaikea luokitella genren perusteella. Olemme käyttäneet termiä “kuoro-teatteri”. Mitä tämä määrittely merkitsee sinulle ja miten se istuu omaan säveltäjän työhösi?

On vaikea arvioida, miten meidän Aniaramme suhteutuu muihin vastaaviin teoksiin. Tämänkaltaisia teoksia kutsutaan nykyään “kuoro-teatteriksi”, vaikka tällaista genreä ei oikeastaan ole olemassa, enkä tiedä, onko tällaisilla taiteenlajien rajat ylittävillä teoksilla mitään yhtymäkohtia. Aniarassa näyttämöllä on kaksi näyttelijää, jotka puhuvat, välillä ilman musiikkia, välillä musiikin soidessa taustalla. Helmikuun 2018 työpajassa aloimme tutkia kuorolaisten liikettä ja tanssia niin, että välillä he liikkuivat laulaessaan, välillä ollessaan hiljaa. Tämäntyyppinen työskentely on huikean kiinnostavaa ja uutta (minulle!). Valmiissa teoksessa tulee olemaan puvustus, taustaprojisointeja, ääni- ja valosuunnittelu jne. Mukana on selkeä tarina, jonka kaari kantaa läpi koko 90-minuutin matkan. Luotan siihen, että pystyn kokeneena musiikkidramaatikkona näkemään ja kuvittelemaan tämän teoksen sisältämät fragmentit ja kohtaukset. Yritän musiikin osalta luoda lauluihin muotoja ja dramaattista rakennetta, joka toimii näyttämöllä ja muodostaa samalla kokonaisuuden, joka on yksittäisten liikkeiden ja tekojen summa. Kun tähän kaikkeen lisätään vielä tapahtumapaikaksi tulevaisuus ja ulkoavaruus, ja kuorolaiset jättiläismäisen avaruusaluksen matkustajina niin – no, emme tosiaan ole enää Kansasissa.

Kerro, missä menet juuri tällä hetkellä Aniaran suunnittelun suhteen. Mitä mielessäsi liikkuu?

Olisi mukava esitellä tässä kohtaa syvällinen sukellus johonkin tiettyyn kohtaan musiikissa, mutta olen vielä hieman epävarma sen suhteen. Tuntuu, että ensin pitää saada koko kokonaisuus hyvin haltuun. Välillä minut saa valtaansa epämukava tunne, että ehkä havahdun jossain kohtaa ajattelemaan, että koko teos pitää ajatella uusiksi alusta asti. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy. Pystyn varmaankin rentoutumaan teoksen suhteen vasta siinä vaiheessa, kun minulla on ensimmäinen versio koko sävellyksestä käsissäni. Minulla on tapana maalata ensin suuria linjoja ja palata sitten hiomaan ja muokkamaan yksityiskohtia. Näin näen koko metsän, enkä pelkkiä puita. Parin kuukauden päästä minulla on toivottavasti luonnos koko teoksesta!