I turn the lamp down and appeal for peace.

Jos on olemassa lause joka kuvaa paremmin Harry Martinsonin Aniaran olemassaolon syytä – tai oikeastaan koko hänen tuotantonsa – en ole löytänyt sitä. Tähän lauseeseen kiteytyy eräänlainen lopetus ja jäähyväistunnelma, mutta toivoa ei silti vielä ole menetetty. Lauseesta  löytyy myös rytmiä ja tekniikkaa. Tarkat kääntäjät kuten Dan (Henriksson) pystyvät säilyttämään näiden molempien tunnun samalla, kun pyrkivät tavoittamaan maailmat sanojen takana.

Kun suunnittelimme Aniaraa, nämä sanat  – I turn the lamp down and appeal for peace – pyörivät jatkuvasti The Crossingin työryhmän jäsenten mielissä. Meillä oli käsissämme teos, joka kuvastaa kunnioittavalla tavalla sekä Martinsonin ristiriitaista, ihmetyksen ja haihtuneet haaveet yhdistävää maailmaa ja uskoa ihmisen kekseliäisyyteen että pelkoa inhimillistä halua ja sen seurauksia kohtaan. 

Meidän Aniara-versiomme lopussa tämä lause sanotaan ääneen, lausutaan ennemmin kuin lauletaan. Sanat antavat sisällön koko viimeiselle kertosäkeelle, jonka laulu on melankolista, mutta ei kuitenkaan niin alistunutta kuin lamppu viimeisinä hetkinään. Laulettu vastaus tuntuu syvän inhimilliseltä; konfliktin täyttämältä. Jopa surulliselta, muttei toivottomalta.

Laulu luo edellytyksiä Nirvanan täyttymiselle: “a movement without an aim”, “free from ruthless striving.”

Yhdeksänkymmentä minuuttia kestäneen, elämää kuvaavaa matkan lopuksi – se on matka täynnä ahdistusta ja huumoria, kieltäymystä ja todellisuutta, vihaa, kipua, rakkautta, menetystä, taidetta – viimeisiksi sanoiksemme jäävät: “Who knows the last answer at the bottom of the question?”

Onko jokaisesta sukupolvesta tuntunut siltä, että se huojuu tyhjyyden kuilun reunalla? Että sen jäsenet ovat kodittomia, kuten Aniaran matkustajat, ja matkalla kohti tavoittamatonta tähtikuviota, josta ei ole paluuta heille eikä heidän lajilleen? Että kaikki mitä he voivat tehdä on “appeal for peace”, ja todeta lopuksi Aniaran matkustajien tapaan: “The tragedy is done.”

En tiedä. 

Aniaran kauneus, ja myös Robin (Maggio) ja Danin yhteistyön huipentuma, on onnistua tuomaan hienovaraisesti yhteen juuri kauneus ja tyyneys tarinan lopussa. Säveltäjällä on tässä kohtaa merkittävä rooli. 

Viimeisen osan alussa palaamme alun musiikkiin ja sanoihin: “maybe then I shall, one evening, see the finish of my memories.” Musiikissa – joka on nyt enemmän fragmentoitunutta, ehkäpä aavistuksen uupunutta – korkein ääniala eli sopraanot ovat pysähtyneet paikalleen; he laulavat yhtä ainoaa nuottia, jonka harmonia kuitenkin vaihtelee. Itsepäinen vakaus hallitsee tilannetta, tai ehkä vakauden illuusio: syvästi inhimillinen usko siihen, että kaikki tulee järjestymään.

Kuinka erilainen musiikki tätä hetkeä seuraakaan! Ensin se nousee asteittain nuottiasteikkoa pitkin, “Man is best when he wishes good,” hyppää sen jälkeen korkealle ylöspäin ja jää soimaan pitkiä, kaipuuta täynnä olevia korkeita säveliä: “We search while we plunge.” Tämä tuntuu melkein barokkimusiikilta: se on sanoja havainnollistava musiikillinen kuvaus, joka pohjautuu kontrapunktiin, tuohon jakamattomaan retoriseen keinoon, jonka avulla voimme tasapainottaa musiikin rakenteellista voimaa tuomalla siihen mukaan haurauden ja eristyksen elementtejä.

Kontrapunkti: yksi suurimpia arkkitehtonisia keksintöjä, jonka loputtoman kekseliäs, pohjimmiltaan tuhoisa ihmislaji on luonut. Aloitetaan ideasta – tässä tapauksessa koskettavasta melodisesta hetkestä, joka esitetään yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla – ja rakennetaan siitä odottamaton kehys, joka paljastaa että kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo rakennelma sisältää täsmälleen samat ainesosat kuin päällysrakennekin. Kokonaisuus on siis suurempi kuin osiensa summa, kuten ihmisenkin kohdalla.

Yksinkertaisin muoto? Sello. Tai asteikko. Tommy Mesa soittaa samalla alueella kuin mihin ihmisen äänen sointi pohjaa. Merkki; uusi idea. Uusi alku, joka on vahvassa kontrastissa edelliseen ja joka julistaa päättäväisyyttä, olkoon se sitten fyysistä, tunteellista, dramaattista tai tuntematonta. Robin musiikki on itseään toistavaa ja mantranomaista hapuillessaan kohti teoksen vääjäämätöntä loppua, ja yrittäessään samalla löytää sovinnon. Teoksen vaikutuksessa kuulijaan ei ole mitään ironista: emme halua sen loppuvan. Tai pikemminkin vaikuttaa siltä, ettei teos itse halua loppua. Kumpi tahansa näistä, teoksen suunta on joka tapauksessa kohti “ei-loppuvaa”: “Who knows the last answer at the bottom of the question?”

Rakastan Aniaran ja erityisesti tämän viimeisen osan johtamista. Kaiken lähestyessä loppuaan tuntuu siltä, että olemme kulkeneet kehityksessä taaksepäin, takaisin alkuun, että olemme jollakin keinolla onnistuneet liikkumaan lapsuudesta lapsuuteen ja viattomuuteen, tai ainakin tietämättömyyteen omista rikkomuksistamme. Aloitamme alusta. Ehkäpä aloitamme alusta muuttamalla suuntaa. Ehkä aloitamme tuhoamalla kaiken sen, mitä meille on annettu ja evoluutio aloittaa paluumatkansa kohti Mielikuvituksellista Lajia. Tai ehkä esityksemme alkaa alusta. Nollaamme näyttämön ja odotamme että ensimmäiset tahdit soivat ja laulamme uudelleen. Ja sama uudelleen. Ja aina uudelleen.

Vain muutama sekunti ennen videon pyörähtämistä käyntiin Kertoja kuuluttaa: ”A reward of ten million gondi to the one who turns our goldonder and steers her prow towards Earth”.

Goldonder Aniara, avaruusalus, on eksynyt kurssiltaan ja suuntaa nyt kohti ääretöntä ja sukupuuttoa. Pakolaiset aluksessa ovat jättäneet Maan; ihminen on tuhonnut kotiplaneettansa, ja siirtomaat Marsilla ja Venuksella edustavat epätoivoista yritystä selviytyä ydintuhosta.

Tuhansiin valtaviin aluksiin – aluksen pituus on kuusitoistatuhatta jalkaa – mahtuu kahdeksantuhatta pakolaista jokaiselle lennolle. Aniara on yksi niistä, ennen kuin törmää asteroidiin ja suistuu pois kurssiltaan. 

Pian totuus saavuttaa meidät: olemme eksyksissä, “there will never be a turning back”.

Eikö tämä ole ihan tätä päivää? Enkä puhu nyt uudesta Netflix-elokuvasta Don’t look up (joka on saanut inspiraationsa Aniarasta?). Maailmanlaajuisen ydintuhon uhka ei ehkä ole alati näkyvä (vaikka se on todellakin olemassa), mutta ilmastohätätilan luulisi tavoittavan jokaisen. Haluamme silti jatkaa elämistä kuten tähänkin asti, sillä muutos tuntuu kivuliaalta. Näyttävä avaruuspullistelu ja yritykset löytää joku teknologinen tai muu hätäratkaisu jatkuvat loputtomiin, sen sijaan että lopettaisimme ikuisen kasvun tavoittelemisen. Tässä olisi miljoona gondia käteistä, kuka haluaa? (Eikö Don’t look up olekin ajankohtaisdokumentti?). Me matkustajat jatkamme tanssimista, koska muisto entisestä on vahva ja nostalgia tarjoaa lohtua nopeammin kuin muutos ja aito toiminta. 

Kuten teoksen ensimmäisessä osassa Relief to forget – muisto menetetystä maasta lauletaan, pilkahdukset myyttisestä Karjalasta säihkyvine järvineen “a lake agleam through branches” muistuttavat meitä siitä, mitä olemme tuhoamassa. Siitä huolimatta haluamme kaikki vain tanssia ”until the sun comes up on Maa”.

Aniara: fragments of time and space (2019)
Libretto: Dan Henriksson, pohjautuen Harry Martinsonin Aniaraan (1956)
Säveltäjä: Robert Maggio
Tuotanta ja maailman ensi-ilta: Klockriketeatern (FIN) ja The Crossing (USA)

Kello soi kolme kertaa kumeasti kaikuen, haudaten alleen ydinsodan mukanaan tuoman pahaenteisen huminan ja kutsuen koolle Aniaran matkustajat muistelemaan yhteistä traagista menneisyyttään. 

Aniaran nuottien alkusivuille sisällytin seuraavan lainauksen kymmenennen osan alusta:

We came from Earth.
We came from Maa
the jewel in our solar system
the only orb where Life obtained
a land of milk and honey… 

Minulle tämä osa on Aniaran musiikillinen, kerronnallinen ja emotionaalinen ydin: kuorolaiset toimivat silminnäkijöinä niille “sokeille sieluille ja pelästyneille mielille”, jotka näkivät kuinka Xinombran kaupunki tuhoutui ydinsodassa. Tämä on se hetki jolloin he ymmärtävät, yksitellen ja yhdessä, että he ovat jättäneet planeetan taakseen ikuisiksi ajoiksi. He ovat ikuisella matkalla aina vain pidemmälle ja pidemmälle pois kodistaan, ja ainoa asia johon he voivat turvautua ovat muistot toisesta, yksinkertaisemmasta ja turvallisemmasta ajasta: viimeisestä keväästä “jolloin luonto vielä eli”.

Kellon jälkeen kuoro laulaa ensimmäisen kerran koko esityksessä ilman säestystä. Heidän laulunsa on niukkaa ja suoraa, se on sidottu yksinkertaiseen (laskevaan) bassolinjaan, joka toistuu ja toistuu. Koko näyttämö pysähtyy ja tyhjenee yhtäkkiä, ja kuoro on liikkumatta. Lattialle heijastetut projisoinnit näyttävät meille polveilevia pilviä ja aaltoja, jotka iskeytyvät hidastetussa kuvassa rantaan. Maa, niin kaunis ja täydellinen, ulkoavaruudesta käsin nähtynä. 

Keskellä osaa (3:42 alkaen) kello palaa, seuranaan teräviä sähkökitarasointuja. Kuoro palauttaa mieleen kohtalonsa ja työntyy vääjäämättömästi eteenpäin aivan kuin kuolemanmarssilla, jonka taustalla soi itsepintainen rummutus.

Hear us who from Xinombra
harrow you with memories
We dead ones wise too late
harrow you with visions…
…Xinombra’s ashen column lay like waterbloom
of death across the oceans

Tätä seuraa hiljaisuus, jonka aikana kuulemme sooloäänen muistelevan:

My memory of Xinombra, how grim, how clear
Now it is over and no one’s left to blame

Tämä on yksi niistä Aniaran hetkistä, jotka koskettavat minua kaikkein syvimmin. Aniaran matkustajat ymmärtävät tehneensä valinnan; heillä oli tilaisuus pelastaa Maa, ja sen mukana itsensä, mutta että he eivät välittäneet edes ilmiselvistä varoitusmerkeistä.

We dead ones wise too late
(Meidän on pakko kysyä, onko jo nyt vuonna 2022 liian myöhäistä?)

Now it is over and no one’s left to blame.
Emmekö aina yritä siirtää syyllisyyttä pois itsestämme?

Ja niin meidän on pakko kysyä tänään, “Mitä valitsemme tässä hetkessä? Annammeko sen olla ohi ja jatkaa syyllisyyden siirtämistä pois itsestämme?” Onko meillä mahdollisuutta välttää ikuinen suru ja kaipaus, ikuinen liike pois kotoamme? Voimmeko välttää Aniaran matkustajien kohtalon? 

Osan viimeisessä, Dan Henrikssonin vaikuttavasti ohjaamassa ja mieltä riivaavassa hetkessä Aniaran matkustajat kääntyvät yksitellen katsomaan palavaa planeettaansa vielä viimeisen kerran. 

We came from Earth.
We came from Maa
the jewel in our solar system
the only orb where Life obtained
a land of milk and honey…

Aniara: fragments of time and space (2019)
Libretto: Dan Henriksson, pohjautuen Harry Martinsonin Aniaraan (1956)
Säveltäjä: Robert Maggio
Tuotanta ja maailman ensi-ilta: Klockriketeatern (FIN) ja The Crossing (USA)

Movement 10: Lamentation

CHORUS
We came from Earth,
We came from Maa,
the jewel in our solar system,
the only orb where Life obtained
a land of milk and honey

 ISAGEL [3 ALTOS]
Describe the landscapes we found there,
the days their dawns could breed

 NARRATOR
Describe the human mind sewing
a dazzling shroud for mankind

 MIMAROBEN
Beskriv den människa som i glans
sitt släktes likdräkt sydde

 NARRATOR
till God and Satan hand in hand
through a deranged and poisoned land

 MIMAROBEN
tills Gud och Satan hand i hand
i ett förstört, förgiftat land

 NARRATOR
took flight uphill and down
from man: a king with ashen crown

 MIMAROBEN
kring berg och backar flydde
för människan: askans konung

 CHORUS
Vi kom från Jorden, vi kom från Maa,
klenoden i vårt solsystem,
det enda klot där Livet fått
ett land av mjölk och honung

 CHORUS
Hear us who from Xinombra
harrow you with memories
We dead ones wise too late
harrow you with visions
In silence over years and years there fell
a snow of Xinombra’s ashen column
Xinombra’s ashen pillar drifted
on through Rind
It reached the coastline on the fifth day
and Cape Atlantis on the seventh day
There wasn’t any hope for refugees,
not even in the open sea
where medusas were seen dying
and octopi were floating upwards from the deeps
Xinombra’s ashen column lay like waterbloom
of death across the oceans
That spring when nature still was alive
A hurricane, a roaring sun, thunder, lightning

Asiat ovat hyvällä mallilla Aniaran suhteen. Keskusteluja erilaisista äänirakenteista käydään ja päätöksiä niiden suhteen tehdään hyvää vauhtia; pyrkimyksenä on herättää kuulijoissa juuri oikeanlainen tunnereaktio teoksen kussakin osassa. Jokainen osa tarvitsee omat ratkaisunsa äänen suhteen. Minun tehtäväni ei ole alleviivata jokaista Robin partituurin yksityiskohtaa, vaan varmistaa että teoksesta muodostuu katsojalle unohtumaton musiikillinen matka ja korostaa tiettyjä elementtejä puuttumatta niihin muuten sen kummemmin.

Oikean äänimaailman tutkiskelun ohella on tärkeää pohtia, mitä Aniaran matkustajilla mahdollisesti on mielessään. Minkälaisia muistoja, tuoreita ja hieman vanhempia, saattaa pyöriä päässä, kun matkaa vinhaa vauhtia kohti iäisyyttä?

Kevät puskee parhaillaan viimeisiä talven muistoja tieltään ja olemme jälleen lukuisten vihreän eri sävyjen, kukkivien pensaiden ja palaavien muuttolintujen ympäröimiä. Läheisen mehiläispesän asukkaat ovat huomanneet ilmojen muuttuneen ja keräävät nyt joukkojaan, jotta saavat kaiken mahdollisen irti ilmassa leijuvasta siitepölystä ja kukinnoista. Aniaran matkustajissa ei ikävä kyllä ole samankaltaista uudistumista huomattavissa. Niinpä meidän taiteellisena haasteenamme onkin paitsi avaruusaluksen herättäminen henkiin myös muistojen elävöittäminen niin huolellisesti, että ne välittyvät Aniaran kyydissä matkaaville. Ja saavat toivottavasti myös kuulijat olemaan tietoisemmin läsnä omassa ympäristössään.

Partituuri on valmis, työpajat pidetty ja koko porukka on tiiviisti työn touhussa. The Crossingin laulajien samoin kuin Klockriketeaternin näyttelijöiden tulee opetella ulkoa satoja sivuja sanoja ja musiikkia, Donald tekee omia muistiinpanojaa partituuriin ja huolehtii lukuisista yksityiskohdista liittyen esityksiin niin Philadelphiassa kuin Euroopassa. Dan harjoittelee näyttelijöiden kanssa, pohtii erilaisia näyttämöratkaisuja ja koordinoi taiteellisen työryhmän suunnitelmia. Antti kehittää kuoron liikekieltä ja omaa soolokoreografiaansa, joka on saanut inspiraationsa hänen vuosia opiskelemastaan kiinalaisesta perinteestä. Joonaksella on työn alla kineettisten valojen ja videoiden suunnittelu, Paul rakentaa äänikarttaa kuoron nauhoittamien äänitteiden ja äänikirjastojen avulla ja Erika viimeistelee pukuja koko suurelle työryhmälle. Jonathan hakee rahoitusta, tekee suunnitelmia, paahtaa tietokoneen ääressä ja hakee lisää rahoitusta. Anna ja tuotantotiimi Suomessa työstävät satoja pieniä yksityiskohtia, joiden tulee olla kunnossa kesäkuun harjoitusvaiheeseen mennessä. Ja minulla on kummallisen hyödytön olo…

Minä, Donald ja Dan olemme tehneet vuosia töitä saadaksemme mustaa valkoisella (libreton & partituurin) Aniaran tuotantoa varten. Mutta tällä hetkellä (maaliskuusta toukokuuhun) minusta ei tosiaan ole paljon hyötyä harjoituskauden valmistelussa. Jos totta puhutaan, niin korjaisin ja hioisin partituuria mieluiten ensi-iltapäivään saakka – mutta siitä ei varmaankaan olisi mitään apua. Ihmisten pitää saada valmistautua rauhassa harjoituksiin. Minun kynäni on siis hiljentynyt hetkeksi, mutta kun harjoitukset käynnistyvät kesäkuussa, pääsen takuulla taas vauhtiin! Odotan innolla, että pääsen taas Aniaran kimppuun; hyödyttömyyden tunne aiheuttaa ainoastaan lähes koomiset mittapuut saavaa jännitystä.

Tunnen suunnatonta kiitollisuutta kaikkia uskomattomia kollegojani kohtaan. He ovat paiskineet pitkää päivää intohimoisesti ja omistautuneesti, jotta kaikki olisi kohdallaan kun aloitamme yhteiset harjoitukset Christ Church Neighborhood Housen tiloissa. Koko tämän pitkän, yhteisen matkan Aniaran parissa olen tuntenut itseni onnelliseksi ja onnekkaaksi; jokainen työpaja Donaldin ja The Crossingin kanssa, jokainen Skype-tapaaminen Danin ja Klockriken porukan kanssa, keskustelut taiteellisen työryhmän jäsenten – Paulin, Joonaksen ja Erikan – kanssa, tuotannollinen suunnittelu Jonathanin ja Annan kanssa ja jokainen sävellystyön parissa vietetty minuutti on tuntunut merkittävältä. Aniarasta on kasvamassa huikea projekti ja siinä on mukana joukko inspiroivia kollegoja, joiden lahjakkuus saa minut tuntemaan nöyryyttä. Maltan tuskin odottaa yhteisiä hetkiä samassa tilassa harjoituskauden aikana – ja työn tulosten jakamista yleisön kanssa 20. kesäkuuta!

Kaikille Aniaran mukana matkustaneille mahtaville ihmisille haluaisin sanoa kolme sanaa: kiitos, kiitos ja kiitos. Erityiskiitokset Donaldille, joka aikoinaan kutsui minut mukaan projektiin, olen syvästi kiitollinen tästä kunniasta.

Edellisestä Aniara-blogitekstistäni on kulunut jo vuosi. The Crossingille vuosi merkitsi toiminnan mieletöntä laajenemista, minulle henkilökohtaista kasvua ja menetyksiä. Aina kun olen yrittänyt saada paperille jotain Aniaran työprosessista, ajatukseni ovat kääntyneet prosessiin itseensä, joka on ollut sekä riemastuttava että valtavan työläs ja kuluttava. Taiteilijat luovat välillä taidetta ei-mistään. Esiintyvänä taiteilijana minusta tuntuu välillä siltä, että herätään jotain henkiin ihan kaikesta. Monien irtonaisten osien pallottelu ilmassa on kyllä jännittävää ja meillä on koossa paras mahdollinen tiimi – jokaikinen nauttii työstään, eikä kukaan näytä harmittelevan sitä, että työhön kulutettu aika on ensi-illan alla lähtenyt eksponentiaaliseen kasvuun.

Vuosi sitten pidimme vielä tekstiin ja musiikkiin liittyviä työpajoja. Yritimme sovittaa Dan Henrikssonin englanninkielisen libreton tekstejä Robert Maggion luomaan musiikkiin niin, että lopputulos resonoisi myös kuoron osalta. Kahden vuoden kirjoittamistyön ja lukuisten eri versioiden jälkeen meillä on nyt valmis partituuri, rakenteellisesti, asenteellisesti ja ilmeeltään voimakas uusi sävellysteos. Valmiissa teoksessa on osia, jotka tutkivan ihmisolennon kauneutta, ja toisia, jotka paljastavat rumuutemme.

On huikeaa tehdä Robin kanssa yhteistyötä, hän on hauska, kärsivällinen, luova ja herkkävaistoinen. Aniaran sävellystyö on massiivinen voimannäyte: 90-minuuttinen kuoroteos teatterille, sävellys joka puristaa esiin fragmentaarisen – fragments of time and space – tarinan syvimmän olemuksen ja antaa meille mahdollisuuden luoda silmäyksen elämään avaruusalus Aniaralla. Tehtävä: tutki Harry Martinsonin idealistista ja monimutkaista tarinaa sekä emotionaalisella tasolla maailmaa, josta emme tiedä mitään, jonka pystymme ainoastaan kuvittelemaan. Lisää siihen käytännön tasolla kahden näyttelijän, 16 laulajan, neljän instrumentalistin ja yhden Peking-ooppera-artistin, äänisuunnittelijan, ohjaajan tarpeet ja taidot sekä kaikkien muiden työryhmän jäsenten mielipiteet perkussionistista pukusuunnittelijaan ja kahvia keittävään harjoittelijaan.

Lopputulos: kiehtova, mukaansatempaava musiikillinen matka, josta välittyy niin toivo, suru, yksinäisyys ja yhteisöllisyys kuin viha, rakkaus ja melkeinpä mikä tahansa inhimillinen vaisto ja tunnetila. Prosessin aikana meillä on ollut hiton hauskaa erityisesti sanojen parissa. Olemme nähneet vaivaa, jotta Danin hieno englanninnos taittuisi sopivasti ja ymmärrettävästi amerikkalaiskuulijan korvaan silloinkin, kun teksti lipuu ohi nopeasti, reaaliaikaisena, osana näyttämöteosta. (Vaikka englanniksi ei sanotakaan “breadloaf” vaan “loaf of bread”, haluamme yleisön huomaavan, miten käytännöllinen tapa “breadloaf” olisi ilmaista asia, jos vain tekisimme niin!)

Edellisten yhteistyöprojektiemme perusteella tiesin heti, että Rob on oikea henkilö mukaan tälle tuhansien tarpeiden matkalle. Meidän tarinamme alkoi vuonna 1992, kun hoidin ensimmäistä, lyhytaikaiseksi jäänyttä yliopistovirkaani West Chester Universityssä (En ollut tuohon aikaan vielä täysin valmis akateemisten muurien ympäröimäksi). Rob oli pari vuotta aikaisemmin aloittanut työt West Chesterin sävellystyön laitoksella ja asui Queen Villagessa parin korttelin päässä. Niinpä aloimme kulkea työmatkoja yhdessä ja puhelimme kaikesta mahdollisesta, taiteesta, kirjallisuudesta, musiikista ja muista ylevistä teemoista, ja tietysti myös juoruilimme, ihmisiä kun olemme. Keskustelumme johtivat lopulta muutamaan projektiin, joissa minä olin läheisesti mukana. Niistä ensimmäinen, Hearing Voices: Joan of Arc at the Stake keskittyi pyhimyksen (Jeanne d’Arc) viimeisiin päiviin ja niiden sisältämään uskonpuutteeseen sekä dialogeihin Pyhän Katariinan ja Pyhän Margaritan kanssa, jotka lopulta johdattavat hänet marttyyriyteen. Kyseessä oli tee-se-itse -tuotanto, jolla ei ollut käytännössä budjettia lainkaan. Minä olin työskennellyt jo vuosia oopperamaailmassa, jossa rahaa vedetään välillä surutta alas Tuhoontuomittujen Ideoiden Vessanpöntöstä ja koin Robin kekseliään tavan kertoa tarinaa vähin materiaalein suunnattoman inspiroivana. Teoksesta tuli vaikuttava, hauska ja osallistava, koskettavakin.

Jonkin ajan kuluttua minä jätin yliopistomaailman, mutta ystävyytemme säilyi – ja muotoutui vähitellen molemminpuoliseksi kunnioitukseksi ja ihailuksi. Pyysin Robia säveltämään teoksen Philadelphian Choral Arts Societylle. Sävellystyötä varten annoin Robille muutaman rakastamani Seamus Heaneyn runon ja hän tarttui yhteen niistä, runoon nimeltä “The Wishing Tree”:

I thought of her as the wishing tree that died
And saw it lifted, root and branch, to heaven,
Trailing a shower of all that had been driven
Need by need by need into its hale
Sap-wood and bark: coin and pin and nail
Came streaming from it like a comet-tail
New-minted and dissolved. I had a vision
Of an airy branch-head rising through damp cloud,
Of turned-up faces where the tree had stood.

Minuun teki suuren vaikutuksen se, ettei Robin kädenjäljessä näy jälkeäkään halusta ryhtyä kilpailemaan vahvan ja vaativan runon kanssa. Rob teki työtä runoa varten, kuten elokuvasäveltäjä halutessaan laajentaa jotakin kohtausta äänimaiseman kautta. Teoksesta tuli kompakti sävellys, jonka Rob myös itse editoi kovalla itsekurilla. Hänen rakkautensa yksityiskohtiin muistuttaa minua Buxtehudesta tai suuresti rakastamastani Josquinista.

Vuosia myöhemmin Rob sävelsi The Crossingille teoksen, josta tuli heti yksi suurista suosikeistamme: The Woman Where we are Living. Sitä edeltäneet keskustelut eivät olleet helppoja. Rob halusi tehdä sävellysteoksen Alzheimerin taudista, tai tarkemmin ottaen Alois Alzheimerin ensimmäisestä potilaasta, Auguste Deteristä. Robin äiti sairasti Alzheimeria ja minun isäni oli selvästi suuntaamassa kohti pahanlaatuista dementiaa tuohon aikaan. Pelkäsin, ettemme millään voisi saavuttaa tarvittavaa etäisyyttä teemaan ja kävimme loputtomia keskusteluja subjektiivisen ja objektiivisen lähestymistavan sopivasta tasapainosta. Sitten Rob kokosi yhteen Tohtori Alzheimerin muistiinpanot ajalta, jolloin hän työskenteli Deterin kanssa ja sävelsi niiden pohjalta teoksen, jossa rytmiset, kliiniseltä kuulostavat osat vaihtelevat Deterin tunteita ja tarinoita kuvaavien osien kanssa. Teoksesta muodostui eräänlainen “helpotuksen tarina”, jonka vaikutus oli voimallinen, jopa shokeeraava.

Mutta palatkaamme takaisin käsillä olevaan projektiin. Harry Martinsonin ja erityisesti Aniaran kieli on uniikkia: Martinson keksii sanoja ja erilaisia vempeleitä, antaa maalle ja muille taivaankappaleille uusia nimiä jne. Hänen tapansa kertoa tarinaa on samanaikaisesti sekä suorasukaista että mystisyyden ja kauneuden läpinäkymättömään verhoon puettua. Tarina vaatii säveltäjää muuttumaan tarkkailijaksi, seuraamaan tapahtumia sekä kertomuksen sisällä että sen ulkopuolella, suuntaamaan katseensa niin, että pystyy sekä näkemään että pukemaan henkilöhahmojen roolit ylleen ja vieläpä muuttamaan yksittäiset henkilöhahmot suuremmiksi yksiköiksi – kuoroksi, joka saattaa edustaa sekä yksittäistä henkilöhahmoa että kokonaista joukkoa. Elokuvamaailman puolella käsikirjoitusta työstetään usein niin, että ohjaaja ja säveltäjä pohtivat, miltä jonkin tietyn kohtauksen pitäisi “tuntua” ja säveltäjän tulee sen jälkeen löytää musiikin abstraktista maailmasta sopivat soinnut kuvaamaan tuota tunnetta. Sen jälkeen korjataan, tarkistetaan, pohditaan vielä kerran ja saatetaan työ päätökseen. Meidän työmme on nyt saatu päätökseen; siitä on tullut sekä tarina että musiikkia, joka kertoo tarinaa.

Robin partituurissa on pieni aihe, jonka kuoro laulaa rytmisellä staccatolla: “Goldonder Aniara shuts!” (Goldonder on Martinsonin keksimä sana, joka tarkoittaa avaruusalusta). Kun aiheen kuulee ensimmäistä kertaa, siinä kaikuu voitonriemuinen ajatus “pääsimme alukselle” ja “olemme valmiita seikkailuun”. Tarina alkaa siitä, miten avaruusalus Aniara jättää saastuneen maapallon kyydissään tuhansia ihmisiä. (Aniaran englanninkielisessä libretossa maapalloa kutsutaan suomenkielisellä sanalla Maa, joka on onomatopoeettisesti lähellä monen kielen äitiä tarkoittavaa sanaa. Martinson kutsuu maapalloa myös Dorikseksi, joka viittaa sekä antiikin Kreikkaan että naiseen ylipäätään). Maapallo tuhoutui, koska ihmiset eivät osanneet kontrolloida sen omia voimavaroja, joita ensin olivat oppineet hyödyntämään, sitten riistämään ja lopulta väärinkäyttämään tuhon välineenä. Teoksessa on toinen kohta, jossa Aniaran matkustajien tilanne on kehittynyt huonoon suuntaan ja Robin Goldonder-aihe alkaa saada uusia sävyjä; aiheesta kuuluu synkkä peruuttamattomuuden, tuhoa enteilevän lopullisuuden sinetinomainen leima. Tarinaa kerrotaan sävelin, pienistä puroista rakentuu kokonainen universumi.

Kun teemoja lähestyy tältä kantilta, Aniaran tarina tuntuu liiankin läheiseltä meille maan ihmisille, jotka elämme tällä planeetalla vuotta 2019. Tämä on meidän tarinamme ja meidän teoillamme ja päätöksillämme on valtava merkitys maapallon tulevaisuuden kannalta. Nimenomaan tästä meitä muistuttavat niin Martinson ja Maggio kuin koko Aniaran parissa työskennellyt tiimikin.

April, 2019
From an e-mail correspondence between

Dan Henriksson, librettist and director

and

Jonathan Bradley, Executive Director of The Crossing

DAN:

Jonathan, you have a profound understanding of Buddhist philosophy, belief and thinking, and we have been talking about this during our process, which I am grateful for. In my libretto, based on Harry Martinson’s writings, the first lines are:

Here beneath the Catalpa Tree
We sit released from all desire

How does this resonate in your mind?

JONATHAN:

This is, to me, one of the most interesting quotes from the libretto. If all the crew on Aniara is dead and earth is lost,  it makes me wonder who is it that is telling the story? Of course, there is an association to Buddha under the Bodhi tree but why a Catalpa tree? It must have a more specific meaning. Who are the storytellers, are they the reincarnated crew members or something equally mysterious?

DAN:

You are right. The Catalpa tree is actually from another poem by Harry Martinson, inspired by a 7th century Chinese philosopher and poet Li Kan. But here I hope the audience can accept that the narrator is not a realistic person, our story is actually on a mythical level, beyond realism.

But now my next question. Soon the Chorus is singing about oblivion, and memories seem to be essential at the same time; next we hear transmigration mentioned. What is this? And what do we need to know about the differences between samsara in Hindu and Buddhism thinking?

CHORUS
Relief to sometimes just forget
Relief to not remind oneself
of memories from past events
Relief to not recall one’s tardy transmigration

JONATHAN:
Two important words here: oblivion and transmigration. The word oblivion means to be unaware or unconscious which, for Buddhists is the whole problem. From the Buddha’s perspective, all suffering has a cause, ignorance (unawareness or unconsciousness) so there is no comfort in oblivion, it’s suffering. The whole reason Buddhists meditate is to see things as they are not to forget or not know. The idea that ignorance is bliss is totally out. Likewise, transmigration, if it’s referring to reincarnation, is also not a comforting idea. Buddhists see the cycle of samsara as an unending succession of lives where suffering is continually present so reincarnation, or transmigration, is, most often, considered suffering.

In Mahayana Buddhism, where the emphasis is not on escaping one’s own problems but instead seeking enlightenment for the benefit of others, one can reach a state of liberation where successive lives are not experienced as suffering.

When the Bodhisattva realizes in their meditation that samsara and nirvana are of the same nature then they become free from hope and fear. From this point on, all phenomena are experienced as great joy and the inherent Buddha nature of other beings is obvious.

In the yoga sutras of Patanjali (a Hindu text), he talks a lot about not having thoughts in meditation. This is very different than how Buddhists meditate. From a Buddhist perspective, thoughts don’t matter whether they come or go. We often joke and say that Christians try to have good thoughts, Hindus try to have no thoughts, and for Buddhists, thoughts don’t matter. So maybe oblivion has a different meaning for Hindus? When you see the term ’no thought’ in Buddhist texts it’s usually a bad translation. No thought doesn’t mean the absence of thoughts but rather it means that one is not experiencing the world through the filter of concepts and instead, seeing it for what it is.

DAN:

As far as I know, Harry Martinson did not confess to any particular religion, but it is obvious to find traces of both Taoism and Buddhism in his writings. The epic poem Aniara ends in an expectation of liberation. And Nirvana’s current rinsed us all, I changed it in the final version to:

NARRATOR
Placed on an eternal wake,
on board a sarcophagus in a desolated sea
A cosmic night, forever cleft from day
Around the grave: a glass-clear silence
Around Mima’s grave they sprawled in rings,
And through it all Nirvana’s current passed

Can you please elaborate around this? If it is the ending of our piece, how can we describe it for the individuals on board? And for humanity?

JONATHAN:

This is such a perplexing quote. If I was to look at this through a Buddhist lens it could mean that, in spite of the tragedy on the ship, the nature of the universe continues to be Nirvana whether we know it or not. Of course, this might not be what Martinson was thinking when he wrote this.

It’s also worth noting the way the people are arranged around the Mima in circles. This is reminiscent of a mandala where a buddha aspect sits in the center of a series of concentric circles and gates. In the Buddhist version, these circles represent the wisdom activity of the Buddha as well as the process by which the practitioner comes closer to the wisdom at the center. In Aniara, with people dying in circles around the Mima, maybe Martinson is trying to create a mandala of ignorance since Mima only produces illusions instead of insights and wisdom?

Here’s what a Buddhist mandala can look like

DAN:

Thanks so much for sharing, Jonathan

JONATHAN

I hope these quick responses provide something useful to you!

DAN:

For me this is more than interesting. But I am convinced that every member of the audience will have his or her own associations. Aniara and Martinson’s cosmos is filled with mysteries and hidden clues, and ”maybe knowledge is a blue naiveté”?

A final quote from the libretto:

Who knows the last answer
at the bottom of the question?

Elämme jännittäviä aikoja. Partituuri on nyt lopullisessa muodossaan ja meidän suunnittelijoiden käytössä esityksen visuaalisen maailman luomista varten. Jo viime joulukuun työpajassa musiikki kuulosti ylimaalliselta, joten maltan tuskin odottaa että pääsen kuulemaan sitä taas livenä. Minulla on partituurissa omat suosikkikohtani, joita huomasin hyräileväni ja laulelevani jo työpajan aikana.

Viime aikoina oma suunnittelutyöni on muuttunut yhä konseptuaalisemmaksi. Pyrin parhaillaan siihen, että valokalusto toimisi synkassa tilan rytmin, projisointien ja kineettisten valojen kanssa. Tavallaan palaan täsmälleen samaan ideaan, joka minulla oli jo vuosi sitten. Hassua kyllä, mutta näin se aina menee; pitkän ajatusprosessin jälkeen palaan useimmiten alkuperäisiin, intuition pohjalta syntyneisiin ideoihin. Suunnittelijat käyvät usein tämänkaltaisen kierroksen, kulkevat eräänlaisen loopin läpi. Se saattaa tuntua ajanhukalta, mutta toisaalta kyseenalaistamalla omat ideansa on mahdollisuus tarkistaa niiden kestävyys. Tämä prosessi ei ole tietoinen, mutta niin käy varsinkin pitkien prosessien, kuten Aniaran kohdalla.

Videoprojisointien sisällöllisessä suunnittelussa on vielä paljon tekemistä. Sisältöjen luominen on eräänlaista käsityötä suunnittelutyössä. Tarvitaan valtava määrä kiinnostavaa visuaalista sisältöä, jonka tehtävä on olla paitsi oma itsenäinen taideteoksensa myös tukea partituuria ja näyttämön tapahtumia. Tämän materiaalimäärään luomiseen tarvitaan yleensä uskomattoman paljon työtä, siihen kuluu käytännössä suurin osa suunnitteluun käytetyistä työtunneista. Se on kuitenkin varsin palkitsevaa. On mahtavaa nähdä oman työnsä tulokset, jos on onnistunut luomaan jotain ainutlaatuista ja visuaalisesta upeaa. Mitä enemmän sisällön eteen nähdään vaivaa, sen parempi lopputulos – vähän niin kuin kuvanveistossa. Ehkäpä vietänkin huomenna muutaman tunnin Aniaran maagisessa maailmassa ja veistän tarinaa eteenpäin.

Olen Wusheng Company- nimisen ryhmän perustaja ja taiteellinen johtaja. Työskentelen esiintyjänä, ohjaaja-koreografina sekä opettajana. Koulutukseni olen saanut Vaasan fyysisen teatterin koulussa 2003-2007 ja lisäksi olen opiskellut Pekingissä, Kiinassa NACTA( National Academy of Chinese Theatre Arts) vuosina 2005 sekä 2009-2015. Kiinassa opinnot ovat olleet hyvin erimittaisia intensiivisiä jaksoja. Aasialainen teatteri, tanssi sekä taistelulajit ovat vaikuttaneet työskentelyyni erittäin paljon ja siihen miten lähestyn asioita. Pyrin löytämään sekä itse esiintyessä että muita ohjatessa esiintyjän sisäisen voiman ja sitä kautta kokonaisvaltaisen fyysisen läsnäolon. Tämän löydettyä ei lavalla ollessaan tarvitse ”tehdä” ylimääräistä, vaan tuo kehon ja mielen keskittynyt läsnäolo kantaa hyvin pitkälle.

Olen tehnyt omalle ryhmälle esityksiä, joissa yritän soveltaa näitä periaatteita ja samalla edistää itselle tärkeitä humaaneja arvoja. Olen tehnyt kutakuinkin yhtä paljon töitä esiintyjänä kuin ohjaaja/koreografinakin. Musiikilla on aina hyvin tärkeä rooli omassa työssäni ja minulla onkin jonkin verran taustaa myös musiikin parista. Vielä 20- vuotiaana soitin selloa ja haaveilin jonkinlaisesta urasta musiikin parissa. Kiinalaisessa teatterissa musiikilla on myös hyvin suuri osa ja minua kiinnostaa nimenomaan teosta varta vasten tehty live- musiikki. Minulle siinä on jotain taianomaista kun musiikki, energinen liike ja keskittynyt ajatus yhdistyvät lavalla joksikin joka kertoo tarinaa ei-arkiselle tavalla. Taiteen kuuluu mielestäni olla jotain mikä ylittää arkipäivän ja nostaa asiat uudelle tasolle.

Aniarassa minua kiinnostavat juuri nämä piirteet. Tarina on samalla hyvin korkealentoinen, mutta samalla myös erittäin ihmisläheinen ja käsittelee ihmisyyden peruskysymyksiä. Musiikki tarinankerronnan ensisijaisena välineenä sopii tähän aiheeseen erittäin hyvin. Näen oman koreografin roolini tässä produktiossa jonkinlaisena musiikin ja Dan Henrikssonin tekstin ja ohjauksen välimaastossa luovimisena eli toisin sanoen haluan auttaa Dania saamaan oman näkemyksensä käännetyksi liikekieleen joka tukee ja nostaa Robert Maggion musiikin vielä uudelle tasolle. Samalla antaa upealle musiikille tilaa, mutta joissain kohdissa antaa musiikille kehollisen muodon joka toivottavasti onnistuu välittämään niitä tunnelmia ja ajatuksia joita Dan on halunnut tuoda esiin.

Teoksen liikekieli pohjatuu pitkälti perinteiseen aasialaiseen teatteri-ilmaisuun, jossa tarkkojen suuntien kuten diagonaalien käyttö yhdessä maanläheisen mutta hyvin vertikaalisen olemuksen kanssa on tärkeä perusta. Tyyliä voisi tietyllä tavalla kutsua minimalistiseksi, sillä varsinaista liikkumista haluan käyttää tarkkaan harkiten. Haluan luoda lavalle kiireettömän tunteen. Jokaisen liikkeen ja eleen tulisi itsessään kertoa tarinaa ja näin ollen niiden on oltava harkittuja, joten voisi sanoa että liikkeessä ensisijaisesti karsimme turhan pois. Jäljelle jää vain oleellinen, joka saa voimakkaan, keskittyneen olomuodon upeiden ja taitavien esiintyjien kehoissa. Tarkoitus ei ole tehdä tanssiteosta, vaan luoda keholliset raamit musiikille ja tarinankerronnalle. Diagonaalit, pyöreät liikkeet, vahva juurtuminen maahan, ympyrän muotoiset reitit tilassa, tilan käyttö sekä tilan ottaminen ovat avainasemassa.

Tässä teoksessa minulla on myös rooli esiintyjänä. Esitän eräänlaista tekoälyn kehollista ilmentymää, Mimaa. Mima on ihmisen luoma olento, joka on luotu lohduttamaan ihmisiä. Mima kertoo totuuden sellaisena kuin se on, kaunistelematta. Tälläisen ei-ihmisen esittäminen (ilman repliikkejä) on erittäin kiinnostava haaste. Minua kiehtoo Miman monitasoinen sisäinen maailma, sillä hän kantaa suurta taakkaa, josta ihmisillä ei ole tietoakaan.

Aniara on uskomattoman kiinnostava haaste ja helmikuun workshopin pohjalta voin todeta, että tästä tulee upea kokonaisuus. Työryhmässä on käsittämätön määrä taitoa ja lahjakkuutta. Robertin musiikki on aivan upeaa, Donald saa mahtavasta kuorosta irti käsittämättömän määrä eri nyansseja ja laulajat heittäytyvät uuteen haasteeseen todella rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Heidän kanssaan on mahtava työskennellä ja odotan innolla seuraavaa harjoitusperiodia ja etenkin kesäkuuta jolloin pääsemme harjoittelemaan pidemmän aikaa ja teemme esityksen valmiiksi. Yhteishenki työryhmässä on poikkeuksellisen hyvä. Tästä tulee upea show!

En tiedä… tällä hetkellä ihan tarkalleen, missä vaiheessa olen työssäni Aniaran parissa, yhdessä Danin (libretisti/ohjaaja) ja hänen luotsaamansa Klockriketeaternin, Donaldin (musiikillinen johtaja) ja hänen kuoronsa The Crossingin kanssa. Usein, kun uppoudun syvälle työstämääni teokseen, perspektiivi katoaa ja on vaikea sanoa, mistä kaikki lähti liikkeelle ja missä olen juuri nyt. Kaikki tuntuu yhdeltä, sujuvalta ja jatkuvalta liikkeeltä. Niin on käynyt myös Aniaran kanssa. Olen viettänyt suurimman osan työpäivistäni hioen teoksen eri osien yksittäisiä kohtia ja käynyt partituuria läpi lukemattomien tärkeiden yksityiskohtien osalta, jotka joko nostavat joitakin teemoja selkeämmin esille tai vastaavasti jättävät toisia enemmän taka-alalle. Elämme jännittäviä aikoja, ja oma energiatasoni on aina huipussaan, kun olen studiolla ja uppoudun Aniaran maailman pyörteisiin.

En tiedä… ihan tarkalleen, minkälainen ”taidepläjäys” meillä on käsillä ja miten se tulee ”toimimaan”. Aniara on sekä taiteenlajien rajoja venyttävä (kuoro-teatteri) esitys että pisin koskaan kirjoittamani sävellysteos (90 min). Mitä enemmän keskityn yksittäisiin kohtiin, sitä jännittävämmältä teoksen monimutkainen rakenne tuntuu. Aniara koostuu 17 laulusta, joista jokainen on ajan fragmentti, tuokiokuva matkasta avaruusaluksella, joka matkaa kohti Lyyran tähdistöä tietäen, ettei ikinä pääse lopulliseen määränpäähänsä. Kuoro laulaa teoksen lopussa:

”Who knows the last answer
at the bottom of the question”

(Kuka tietää viimeisen vastauksen
kysymyksen pohjalla)

En tiedä… mikä olisi tehokkain tapa tuoda esille Aniaran temaattista / konseptuaalista maailmaa, sillä se on monella tapaa välitön ja musertava. Teoksen keskeisin sanoma on tarve pitää huolta planeetastamme nimeltä Maa. Aniarassa tämä on kuitenkin myöhäistä, sillä maapallo on jo tuhottu (tuntuuko tutulta?).  Ajatuksena tämä vaikuttaa karmivan todelliselta. Ajoittain minulla on sellainen olo, kuin vaeltaisin Aniaran käytävillä ja yrittäisin samaistua sen henkilöhahmoihin (matkustajat, Mimaroben, Isagel, Chefone, Miima). Kuuntelen heidän ääniään ja koneistojaan yrittäen ymmärtää heidän ahdinkoaan, ja etsin heidän matkalleen sekä merkitystä että turvapaikkaa.

En tiedä… mitä uutiset tässä ja nyt tuovat tullessaan, ja mikä niiden vaikutus on omaan näkökulmaani tähän teokseen. Jokin aika sitten hurrikaani pyyhkäisi jälleen kerran rannikon yli, ja tuhannet ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja etsimään turvaa muualta. Mitä he jättivät jälkeensä? Mistä he löytävät lohtua? Miten voimme vaikuttaa tapahtumiin, jotka kohdistuvat omaan planeettaamme, kotimaahamme, kulttuuriimme? Tuntuu siltä, että jokainen päivä tuo tullessaan uuden katastrofin. Mistä löydämme turvapaikan? Mitä tapahtuu, jos alkaa tuntua siltä, ettei meillä ole mitään paikkaa, mihin mennä? Ettemme pääse mihinkään? Mihin uskoa, mihin luottaa? Mitä tai keitä varten elämme?

Aniaran tapahtumat sijoittuvat suurimman mahdollisen sekasorron keskelle. Saan tästä jatkuvasti muistutuksen – ja sysäyksen jatkaa sävellystyötä – kun seuraan tapahtumia ympärilläni ja pohdin niiden kiperää sanomaa ja mahdollisia vaikutuksia tulevaisuudelle.

En tiedä, mutta matkaan avoimin mielin…

1. Käytämme myös englanninkielisessä tekstissä ja libretossa sanaa ”Maa”. Suom. huom

Kun minua pyydettiin mukaan Aniara-työryhmään, olin todella innoissani. Tavattuani Danin ensimmäistä kertaa päässäni kaikuivat käsitteet fragmentti, dystopia, avaruus ja tekoäly, ja mielikuvitukseni alkoi rullata läpi loputtomia mahdollisuuksia visuaalisen maailman toteuttamiseksi. Vaikeinta oli luopua joistakin ideoista – sillä niitä oli todella paljon. Kahlatessani mahdollisuuksien meressä esille nousi kuitenkin kolme selkeää visuaalista konseptia: videoprojisointien ja jonkin orgaanisen materiaalin käyttö osana lavastusta sekä kineettisillä elementeillä leikittely.

Olin hullaantunut kineettiseen taiteeseen jo vuotta aikaisemmin ja toteuttanut installaatioprojektin, jonka keskiössä oli valonlähde, joka liikkui tilassa kahden akselin välillä. Muistan ajatelleeni silloin, että liikkuvalla valolähteellä tuntui olevan oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Tämä liikkeessä oleva pieni valo-olento tuli heti mieleeni, kun aloin perehtyä Miimaan, Aniaran kyydissä matkustavaan tekoälyolentoon. Niinpä kineettisten valojen integroiminen skenografiaan vaikutti loogiselta askeleelta.

Näyttämöratkaisu on pitkähkö, suorakaiteen muotoinen tila, jossa yleisö istuu näyttämön molemmilla pitkillä sivuilla. Kineettisten valojen on tarkoitus luoda näyttävimmät mahdolliset visuaaliset efektit juuri tälle näyttämölle ja samalla tietty rytmitys koko tilaan, eräänlainen fragmenttien rivistö.

Olen tehnyt viderprojisointeja koko työurani ajan ja kiinnostavinta minusta on käyttää niitä jollakin epäkonventionaalisella tavalla. Olen projisoinut erilaisten rakennusten pinnoille tai auditorion kattoon, luonut niillä skenografioita ja – last but not least – erilaisille lattiapinnoille. Aniaran kohdalla minusta tuntui luontevalta projisoida juuri lattiaan. Kun projisoi lattiaan, projektorista lähtevästä valosta aiheutuu miellyttävä sivujuonne: se valaisee samalla näyttämöllä seisovat esiintyjät. Kun valonlähteenä toimii projektori, valoa on mahdollista muokata lähes mielensä mukaan. Kutsun tätä ilmiötä digitaaliseksi valoksi. Valo voi olla kovaa tai pehmeää, siinä voi olla useita eri värejä tai sävyjä tai jopa pieniä osasia, jotka liikkuvat lattialla tai esiintyjien hahmoissa. Tämänkaltainen valo tarjoaa kertakaikkiaan paljon enemmän mahdollisuuksia kuin tavallinen valonlähde.

Videoprojisointien kuvasto on koottu yhteen Islannin maaseudulla kuvatusta kuvamateriaalista ja Marsia luotaavista satelliittikuvista sekä digitaalisista osista, fragmenteista ja efekteistä. Dystooppiselta vaikuttava maisema, jossa on mukana digitaalisia elementtejä – tämä oli ensimmäisiä visuaalisia ideoitani Aniaraa varten. Kuvissa kahden erityyppisen elementin vuorovaikutuksesta syntyy kiinnostavaa jälkeä: luonnon tyyneys ja digitaalisten elementtien rauhattomuus yhdistyvät symbioottiseksi kokonaisuudeksi.

Kaikki Aniaran visuaaliset elementit ovat varsin abstrakteja ja konseptuaalisia, joten minulla oli tarve lisätä näyttämölle jotain konkreettista. Juttelin asiasta Danin kanssa ja hän sai ajatuksen mullan tai lian käytöstä jollakin tapaa näyttämöllä. Tarpeemme yhdistyivät siten, että päätimme lisätä lavastukseen jonkin orgaanisen materiaalin. Minulla on ollut jo pitkään jonkinlainen fiksaatio hakkeeseen, siinä on materiaalina jotain siirtymään tai muutokseen viittavaa. Hake tuntuu siltä kuin jokin muuttuisi mullaksi; tukeva tammi muuttuu maaperäksi, joka synnyttää jotain uutta.

Visuaalinen suunnittelu on ajatuksen tasolla jo valmiina ja odotan innolla, että pääsen käsiksi konkreettiseen suunnittelutyöhön, lavastuksen, valojen ja videoiden työstämiseen yhdessä taiteellisen työryhmän ja esiintyjien kanssa. Aniara on todellinen visuaalisen suunnittelijan unelmatyö!

Pimeydestä kohti valoa

Aluksi: olen yksinkertaisesti iloinen saadessani työskennellä Robert Maggion kanssa! The Crossingin taiteellinen johtaja Donald Nally haki yhteistyökykyistä säveltäjää, joka olisi valmis kuuntelemaan ja kehittämään materiaalia yhdessä. Ja juuri sellainen Rob on. Hän kirjoittaa ihanaa musiikkia, koko ajan tiiviissä yhteistyössä libreton, minun ja Donaldin kanssa – näinkö ajattelit, toimiiko tämä, voidaanko vähän muuttaa tuossa…?

Kiitos, Donald, että kutsuit Robin projektiimme, elämäämme!

Kun työmme edistyy tekstin ja sävellyksen parissa, ja tarina hahmottuu soinnuissa ja kuvissa, liikkeessä ja hiljaisuudessa, maailma ympärillämme muuttuu taas kerran fiktiota hurjemmaksi. ”Amerikan tilanne” ei ainoastaan synnytä kaikuja, vaan kylmiä väreitä ihmiskunnan selkäpiissä. Aniara kirjoitettiin ydinaseiden kilpavarustelun pimeimpinä hetkinä. Nyt nuo aseet löytyvät arvaamattomien henkilöiden käsistä, sekä idässä että lännessä.

Tänä päivänä yhdeksällä maalla on yhteensä viisitoistatuhatta ydinasetta. Yhdysvalloilla ja Venäjällä on suurimmat varastot, ja neljäsosa niistä korkeassa valmiudessa.

The International Campaign to Abolish Nuclear Weapons (ICAN) sai tunnetusti Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2017. ICAN:in tärkein tehtävä on edistää YK:n ydinasekieltosopimusta, jonka ratifiontityö on kesken. Viime vuonna (2017) enemmistö YK:n jäsenvaltioista allekirjoitti sopimuksen. Yhdysvallat ei allekirjoittanut, eikä Suomi. Sen sijaan Ruotsi – Harry Martinsonin kotimaa – allekirjoitti.

Miksi Suomi ei ole mukana? Miksi eivät kaikki maailman kansat ole mukana? Miksemme romuta noita viittätoistatuhatta ydinasetta? 1980-luvulla oli noin kuusikymmentätuhatta asetta, joten muutos on mahdollinen. Siihen ei tarvita tekoälyä. Maalaisjärki riittää hyvin.

Bäst är mänskan när hon önskar det goda hon inte förmår

och slutar odla det onda som hon lättare förmår.

(Ihminen on parhaimmillaan toivoessaan hyvää, johon ei kykene

ja lakkaa viljelemästä pahaa, johon kykenee helpommin)

ICAN sai Nobelin rauhanpalkinnon pysäyttääkseen skenaarion, jonka Harry Martinson, Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, ennakoi Aniara-aluksen Miima-näytöllä.

Viime kesä ja käynnissä oleva hurrikaanikausi muistuttavat meitä taas ilmastonmuutoksesta, ihmisen luomasta ilmiöstä. Syyskussa 2018 saimme uuden raportin YK:n ilmastopaneelilta IPCC:ltä. Ihminen on luonut tilanteen, jossa uhkaamme maapallon olemassaoloa sekä hitain, mutta vääjäämättömin keinoin (ilmasto) että äkillisin, hirmuisin keinoin (ydinaseet).

Vi var i avgrunden. Det låter som en saga

i panisk skräck i allas ögon skriven.

(Olimme rotkossa. Kuulosta sadulta

paniikkikauhun vallassa piiretty jokaiseen silmäpariin)

Henkilökohtaisesti olen – tämän olen huomannut työstäessäni Aniaraa – kuitenkin optimisti. Saattaa olla naiivia, mutta niin kauan kun on tahtoa, on myös mahdollisuuksia. Ja vaikka niin moni maailman johtajista ja populistiliikkeistä ei näytä välittävän, näemme samalla miljoonittain ihmisiä ruohonjuuriliikkeissä – tutkijoita, journalisteja, taiteilijoita, jotka haluavat luoda muutoksen.

Harry Martinsonin Aniara on synkkä tarina. Maapallo, jonka alus ja sen matkustajat jättävät taakseen, on säteilyn vahingoittama, ihmistekojen saastuttama. Itse alukselle, avaruuden laivalle, ei ole paluuta.

Mutta, silti, onhan toivo yhä elossa – Miimassa, taiteessa, valossa?

– – –

Runositaatit teoksesta Harry Martinson: Aniara. En revy om människan i tid och rum (1956).

(Suomennos tässä: Dan Henriksson)

Haluan tehdä teoksia, jotka auttavat minua jäsentämään kaaosta.
Haluan tehdä teoksia, jotka muistuttavat meitä maapallon ihmeellisyydestä, jota ihmisen toiminta jatkuvasti uhkaa.
Haluan tehdä teoksia, joiden avulla pystyn havaitsemaan maailman ja omat tunteeni sitä kohtaan selkeämmin.
Haluan tehdä teoksia, jotka auttavat minua ymmärtämään tunteitani maailmaa kohtaan.

Aniara on kaikkea tätä.

Blogikirjoitusten luonteeseen kuuluu kaiketi, että ne ovat minä-muotoisia. Toivon kuitenkin, että the Crossingin teokset pystyisivät vaimentamaan tai jopa eliminoimaan tuon “minän”. Paul Celanin sanoin:

“a language not for you and not for me—because, I ask you, for whom is it meant, the earth, not for you, I say, is it meant, and not for me—a language, well, without I and without You, nothing but He, nothing but It, you understand, and She, nothing but that.” 1

Tehtäväni on kuitenkin kirjoittaa omista kokemuksistani Aniaran eri tuotantovaiheissa, joten minä-ääntä käytän tässä tapauksessa minä, oli se sitten hyvä tai huono asia.

Näin matka sai alkunsa.

Olen elämäni aikana vaeltanut halki uskomattomien mahdollisuuksien viidakon – joihinkin mahdollisuuksiin tarttuen, toiset menettäen – ja silloin tällöin polulleni on sattunut ihmisiä, joilla on selkeästi samankaltaisia ajatuksia taiteesta, teatterista, musiikista ja jopa elämästä kuin minulla. Näiden ihmisten luokse haluan palata aina uudestaan; haluan jakaa taiteellisen elämäni heidän kanssaan yhteisten, kaikille osapuolille tärkeiden projektien kautta. The Crossingin porukka kuuluu näihin ihmisiin, samoin Dan Henriksson ja Rob Maggio.

Tapasin Danin Opera Philadelphian oopperatuotannossa Verdin Macbethista. Danin vastuulla oli ensisijaisesti takkuisen noitakuoron trimmaaminen, ja kuoronjohtajana Danin tehtävät osuivat myös minun tontilleni. Dan aloitti työnsä perehdyttämällä kuorolaiset kunkin omaan roolihahmoon, eikä näin ollen sortunut oopperamaailmassa valitettavan yleiseen lähestymistapaan, jossa kuorolaisia ei nähdä erillisinä yksilöinä, vaan yhtenä massana. Pureuduimme Danin kanssa syvälle Shakespearen hahmoihin, heidän yhtäläisyyksiinsä ja eroihinsa ja olemisen tarkoitukseensa. Verdi ja hänen yhteistyönsä libretistien, Francesco Maria Piaven ja Andrea Maffein kanssa piti toki myös ottaa huomioon, jotta monitahoisen näytelmän kielellinen rikkaus, henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa suodattuisivat tiiviiksi musiikillisiksi sisällöiksi. Minä ja noidat aloimme pian pitää sekä itse tuotannosta että Danista. Havaitsimme yhteisen arvostuksen sekä näytelmäkirjailijaa että säveltäjää kohtaan, halun päästä heidän taiteensa ytimeen ja saada näkyviin nimenomaan tuo kirkkain ydin. Kun tuotanto läheni loppuaan, sanoimme hyvästit Danille, joka palasi Suomeen. Mutta sitä ennen sovimme, että jonain päivänä tekisimme vielä töitä yhdessä.

Viisitoista vuotta myöhemmin löysimme lopulta yhteisen projektin: Aniaran. Poliittiset muutokset Yhdysvalloissa ja yhteiskunnan jakaantuminen herättivät tarpeen saattaa The Crossing yhteen Danin johtaman Klockriketeaternin kanssa, ja luoda yhdessä jotain ainutlaatuista. The Crossingille ajankohta oli juuri sopiva: Jeffin kuolemaa seurannut kaaos oli hälvenemässä, Seven Responses -tuotannon lataama valtava taakka oli jäämässä taakse, ja näimme tarpeellisena tarttua johonkin isoon projektiin, joka saisi meidät uusien kysymysten ja haasteiden eteen,  pakottaisi organisaatiomme kasvamaan ja luomaan ympärillemme entistä paremman infrastruktuurin. Tunnistettavan taiteellisen profiilin vakiintuminen oli saanut aikaan tietynlaisen mukavuusalueen, jolta halusimme ravistella itsemme irti. (Tunnistettava taiteellinen profiili saattaa avata ovia, mutta saada mielen sulkeutumaan). Olin varma, että lyöttäytyminen yhteen helsinkiläisen teatteriporukan kanssa – joka vastikään oli matkannut Euroopan halki muskettisotureiksi pukeutuneina, laulaen ihmisille keskellä katua – tarjoaisi meille sopivan haasteen. Jotta ehdotukseeni ei suhtauduttaisi liian skeptiseksi ja saisin ystäväni vakuutettua ideastani, käytin esimerkkinä myös Klockriken päätähuimaavan luovaa versiota Tsehov-klassikosta Vanja-eno. The Pew Center for Arts & Heritage rohkaisi meitä vakuuttamalla, että kaikkiin suuriin ideoihin sisältyy myös sopiva annos hulluutta.

Aniara oli Danin ehdotus, ja se onkin osoittautunut täydelliseksi välineeksi pureutua juuri niihin teatteriin liittyviin kysymyksiin, joita minäkin olen halunnut tutkia. Haluamme luoda teoksen, joka sukeltaa tutkimusmatkalle musiikin ja teatterin välimaastoon. Näin on toki tehty ennenkin, oopperassa esimerkiksi, tai kuoroteoksissa. Minua kuitenkin kyllästyttää nähdä esityksiä, joissa yksi taiteenlaji – vaikkapa teatteri – puetaan pintapuolisesti toisen taiteenlajin – vaikkapa kuoromusiikin vaatteisiin. Lopputuloksena on useimmiten pakko hyväksyä jonkinlainen epätyydyttävä sekoitus eritasoista vaivaantuneisuutta sekä katsojan että esiintyjän osalta. Aniara sen sijaan haluaa pureutua syvemmälle. Haluamme saada selville, mitä tapahtuu, kun tietynlainen kuoroensemble ja tietynlainen teatterillinen lähestymistapa risteytyvät. Mikä toimii ja mikä ei, missä kohtaa prosessia syntyy jännitteitä? Miten päästä hankaluuksien yli, tai hyväksyä ne ja käyttää niitä prosessissa hyväkseen?

Luin Martinsonin Aniaran yhdeltä istumalta. Teos on tavallaan helppolukuinen; se koostuu 103 säkeestä, joiden sisällön voi pintapuolisesti lukea näin:

Näin tapahtui
Tältä minusta tuntui
Muistan, että
Elämä jatkuu, vaikka…

Havaitsen jopa näissä pienissä lauseenpätkissä tietynlaista tunnistettavaa melankoliaa, joka läpäisee koko teoksen ja sai minunkin mielikuvitukseni valtaansa. Teos on nykypäivänä ajankohtaisempi kuin Martinson olisi saattanut kuvitellakaan kirjan ilmestymisvuonna 1956. Tosin nykyään emme ehkä niinkään pelkää ydinsodan Harmageddonia, mutta sen tilalle on tullut huoli tuhoutuvista luonnonvaroista, jotka ylipäätään mahdollistavat inhimillisen elämän maan päällä. Miksi ihminen on kyvytön käyttämään hyväkseen ihmiskunnan suurinta työkalua, mielikuvitusta, ymmärtääkseen ja korjatakseen nykytilanteen?

Alun alkaen oli yksi asia, joka kosketti minua erityisesti Martinsonin teoksessa; suureen gondolinomaiseen avaruusalukseen on pakkautunut 8000 Maan asukasta, jotka ovat matkalla kohti yhteistä päämäärää, kaukaista tähtikuviota, tietäen hyvin, etteivät he koskaan saavuta sitä. Silti rakkaus on läsnä aluksessa lähes käsinkosketeltavasti, ilman erityistä suuntaa tai kohdetta. Rakkaus täyttää koko avaruusaluksen, vaikka ympäristön kulttuuriset edellytykset eivät tue sen vastaanottamista millään tavalla. Tämä tuntuu todella tärkeältä näinä pelon ja julmuuksien aikoina, joita hallituksemme lähes systemaattisesti lujittaa, viitaten kintaalla vastavuoroisen antamisen ja saamisen aikaansaamalle hyödylle. Myös Aniaran kertojan pieni ääni kamppailee (avaruuden äärettömyydessä) oman kulttuurinsa rakenteiden ja organisaatioiden kanssa, ja vastustaa autoritäärista hallintoa, joka nostaa päätään heidän toivottoman todellisuutensa klaustrofobiassa. Kertojallakin on oma laaja tunnerekisterinsä ja tapansa tukahduttaa se. Silti lukijasta tuntuu, että rakkaus toimii pohjavireenä niin kertojan ajatusten ja tekojen kuin kirjoittamisen tarpeenkin takana. Kertojan tarina uhmaa nerokkaiden taiteellisten ja filosofisten ideoiden hyökyaaltoa,  samalla kun avaruuden lähes loputon valtavuus levittäytyy Aniaran matkustajien eteen tavoilla, joita he eivät Maasta lähtiessään olisi osanneet kuvitella.

Aniaran perimmäinen ajatus on varmastikin ollut toimia eräänlaisena varoituksena: meillä on vain yksi ainoa maapallo, meitä ei ole valittu hoitamaan sen asioita, pyöriminen jatkuu ilman meitäkin, meidän kohtalomme on kiinni meistä itsestämme. Martinson kirjoittaa:

Ja oudot merkit avaruutta kirjoi
vaan moisia kun voitu sovelluttaa
ei päiväohjelmaan, ne unohdettiin. 2

Aniara luotaa kuitenkin pelkkää varoitusta syvemmälle. Niin kuin kaikki todelliset taideteokset, se kertoo viime kädessä meistä itsestämme.

Seuraavassa blogikirjoituksessani kerron Rob Maggiosta, meidän yhteisestä historiastamme ja hänen olennaisesta roolistaan Aniarassa.

Aniara-projektin alkumetrit sattuivat samalle 18 kuukauden ajanjaksolle, jolloin menetin molemmat vanhempani. Martinsonin ylväät sanat ja komea teksti saivat sitä kautta ehkä erityisen suuren merkityksen. Jälkikäteen olen tajunnut, että teoksemme käsittelee myös yhtä hänen yksinkertaisimmista lähtökohdistaan: kotoa lähtemistä. Aniarassa on kohtia, joissa monimutkaiset, katastrofaaliset tilanteet vyöryvät päälle, autoritääriset voimat nousevat, itsemurha tuntuu vaihtoehdolta; vihaa, toivoa ja pelkoa ei enää pysty erottamaan toisistaan ja rakkaus hiipuu vähitellen. Tapahtumien keskellä on kuitenkin yksi kaikille yhteinen nimittäjä: kotiinpaluu ei ole mahdollinen. Niin kuin Aniaran tapauksessa, virta vie meitä kaikkia jatkuvasti kauemmas kotoa. Ja mitä kauemmaksi vaellamme omassa tilassa ja ajassamme, sitä suurempi on halu muistaa; saada kiinni hetkistä, jolloin kaikki oli helpompaa. Kun asiat ehkä tuntuivat turvallisemmalta. Kun omistimme oman aikamme.

Aniaran kertoja vaatii saada äänensä kuuluville kertoakseen tarinansa; ymmärtääkseen omaa maailmaansa ja pystyäkseen muistamaan. Ihan niin kuin mekin.

Kun rakkain löytää tylyn määränpään,
avaruus julmempi on entistään.

On todellinen lahja pystyä kertomaan tarinoita ystävien kesken.

1.Conversation in the mountains, Paul Celan, From Collected Prose, trans. By Rosemarie Waldrop, The Sheep Meadow Press, 1986. Teosta ei ole käännetty suomeksi.

2.Laulu 87, S. 193. Harry Martinson: Aniara – katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa, 1956. Suomentanut Aila Meriluoto.

3.Laulu 89, S. 199. Harry Martinson: Aniara – katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa, 1956. Suomentanut Aila Meriluoto.

1.

On olemassa suuria tarinoita ja pieniä tarinoita. Ja sitten on Aniara – maallinen rakkauskertomus, sijoitettu kosmiseen yksinäisyyteen. Legenda ihmiskunnasta, joka tuhosi ainoan kotinsa, planeettansa.

Tarina ihmiskunnan ylimielisyydestä ja maailman lopusta, sekä paratiisin kaipuusta.

Avaruusalus Aniaran uumenissa on kahdeksantuhatta sielua, jotka kaipaavat lohdutusta ja suurempaa yhtenäisyyttä, aluksen kyntäessä avaruuden merta. Hitaasti kuin ilmakupla lasisen kulhon sisällä, vailla määränpäätä. Goldonderi Aniara – yksi tuhansista samanlaisista – on pullollaan emigrantteja, jotka ovat jättäneet Maan taakseen, määränpäänä Mars. He ovat avaruuden pakolaisia autioituneelta planeetalta, jonka he itse tuhosivat.

Kuulostaako liiankin tutulta?
Jag hade tänkt ett paradis för dem
men sen vi lämnat ett som vi förstörde
blev tomma rymdens natt vårt enda hem
ett ändlöst svalg där ingen gud oss hörde.

Aniara kadottaa reittinsä ja ajautuu kosmokseen. Ulkoavaruus onkin suurempi ja siellä vallitsee erilaiset lait. Keitä me olemme ja minne olemme menossa? Kun luulemme, että vastaus on näköpiirissä, tajuamme ainoastaan, että tuntemattomuus vain laajeni entisestään.

Pääastronomi piti eräänä päivänä esitelmää Aniaralla:

Vi börjar ana att vår vilsegång
är ännu djupare än först vi trott
att kunskap är en blå naivitet
[som] fått – – idén att Gåtan har struktur.

2.

Aniara (1956) on ruotsalaisen kirjailijan Harry Martinsonin suurteos, josta hänelle myönnettiinkin kirjallisuuden Nobelpalkinto, parisenkymmentä vuotta julkaisun jälkeen.

Kesälla 1953 Andromeda-galaksi osui hänen kaukoputkeen. Kirjailija itse korosti kohtaaamisensa galaksin kanssa inspiraation hetkenä. Se oli ratkaiseva impulssi mielikuvitukselle, voimakas kokemus ja näkemyksellinen oivallus.

Hän saneli Aniaran ensimmäisen kolmanneksen muutaman kesäviikon aikana runollisessa purkauksessa, vaimon kirjatessa sanoja. Epätoivo kanavoitui taiteellis-terapeuttiseen istuntoon.

Sana epätoivo (vanmakt) esiintyy usein Martinsonin teksteissä. Hänen omatuntoaan kuvailtaisiin tänään globaaliksi. Häntä piinasi toisen maailmansodan aiheuttama epätoivo, ja erityisesti sodan viimeisten hetkien atomipommit Hiroshiman ja Nagasakin yllä, ja Neuvostoliiton vetypommi muutama vuosi myöhemmin.

Nobelpalkinto (1974) ojennettiin kirjailijantyöstä joka sieppaa kastepisaran ja peilaa kosmosta. Rakkaus luontoon ja planeettaa kohtaan kulkee läpi koko Harry Martinsonin tuotannon. Kastepisaran ihme kiehtoo.

Mellan poesin som bor i ditt hjärta och vallmon
finns ett kontrakt
skrivet av vinden och undertecknat
av förgängelsen.
Det är skrivet med en tranas fjäder
doppad i dagsländans blod.

Avaruuseepos Aniarassa maapallo on yhä keskiössä – sininen planeetta heijastettuna kosmoksen kautta. Aniara on kosminen tarina ihmiskunnasta tienhaarassa. Martinson antoikin Aniaralle alaotsikonkatsaus ihmiseen ajassa ja tilassa (en revy om människan i tid och rum).

Yli kuusikymmentä vuotta julkaisun jälkeen lukija häikäistyy siitä, miten paljon edellä aikaansa Aniara oli. Alukselta löytyy koneäly, mahdollisuutena ja lohtuna – miima on telgraattori joka puoleksi keksi itseään. Teos on hätähuuto ydinaseuhkan edessä – näin he huutavat kivien sisältä Kassandran lailla.

Martinson näkee ympäristötuhon globaalit seuraukset. Hän leikkii teknisellä kehityksellä, joka viettelee ja tuhoaa. Avaruudesta tulee sci-fi -seikkailun näyttämö. Ihminen hakee itseään ja on samalla uhka kaikelle olemassa olevalle.

Det finnes skydd mot nästan allt som är
mot eld och skador genom storm och köld
ja, räkna upp vad slag som tänkas kan.
Men det finns inget skydd mot människan.

3.

Eräänä tuulisena heinäkuun päivänä parisen vuotta sitten kävelimme, The Crossingin johtaja Donald Nally ja minä, rantaa pitkin Amerikan Atlantinrannikolla. Aniara nousi ajatuksena, olisiko siinä materiaalia uuteen teokseen, jota hahmoteltiin. Aniara avaa juuri niitä teemoja, joita halusimme tutkia. ”Miksen tiennyt tästä kirjasta!”, Donald huudahteli luettuaan kirjaa.

Aniara on sataankolmeen lauluun tislattu teos, runomitallinen ja kirjoitettu rikkaalla ja runollisella ruotsin kielellä; vaikeasti käännettävä. Kuten suuri taide yleensä, Aniara ei taivu yksiselitteiseen tulkintaan. Valon ja pimeyden taistelu. Syvimmän merkityksen tulkinta on loputon ajatusleikki.

Miten ohitat lukijana Harry Martinsonin poikamaista scifi-uteliaisuutta? Hänen keksimänsä tekninen jargoni ja avaruusseikkailun huikeat mittasuhteet törmäävät astronimisiin epäjohdonmukaisuuksiin. Kaareutuva avaruus sulautuu uskonnollisiin kuviin.

Myyttinen taso peittää järjelliset vastalauseet. Unelma on välillä valoisa kuin pohjoinen kesäyö, seuraavassa hetkessä kohdataan hiiltynyt aurinko. Löydämme arkeologisia ja paleontologisia fragmentteja, jääkausi laskeutuu. Totetuuko ilmastonmuutos sen jälkeen, kun ihminen on säteilymyrkyttäen himmentänyt auringon?

Aniara tarkkailee yhteisön kehitystä. Alus on, kuten maapallo, jonka se jätti taakseen, täynnä inhimillistä pikkumaisuutta. Lukija tunnistaa yhteenkuuluvuuden, läheisyyden ja rakkauden tarpeet, eri muodoissa. Historian diktaattorit esiintyvät. Vankileirien sellejä ja teloitusjoukkoja, Vasco da Gama ja Niniven muurit muinaisella loistavalla aikakaudella – kaikki peilautuu toisiinsa. Kultit, riitit ja uskonnot – juuri niin naurettavina, kuin saattavat olla etäisyydestä nähtynä. Samalla ihminen on liekeissä yhteisön keskuudessa.

Aniara on kosminen tarina ihmiskunnasta tienhaarassa. Siksi tarinoiden joukossa on myös laulu samarialaisen ihmisrakkaudesta ja keräilyjä avustusasemia varten, mahdollisena polkuna. Rakkauden kaipuu on läpikäyvä teema. Mutta mikä onkaan tyylilaji kun kirjailija sukeltaa lihalliseen himoon, joka etsii lohtua naisen kohdusta?

Klassikko elää vuoropuhelussa nykyhetken kanssa, lukijan tässä ja nyt -hetkessä. Kun kirjoitan näitä rivejä on oma äitini hiljattain nukahtanut lopullisesti. Hiljainen viimeinen hetki, kuoleman diminuendo, avasi uuden tulkinnan Aniaran jäähyväislauluun:

Osynlig för vårt öga gled hon undan
till trakten för De stora talens lagar
där eviga reserver finns att fånga
när slumpens nya välde så behagar.

– –

När den man älskat nått till dödens dörr
står rymden hård och grymmare än förr.

Kun rakastettu on saapunut kuoleman portille, avaruus näyttäytyy kovempana ja raaempana kuin ennen. Arvoituksella on monta nimeä. Martinson ei tunnustautunut mihinkään tiettyyn uskontoon, mutta helposti voi tunnistaa vaikutteita sekä taoismista, että buddhismista. Aniara-eepos loppuu toiveeseen vapautuksesta:

Ja kaikkien läpi kulki Nirvanan aalto.

Aniara syntyi ihmettelystä, mutta ehkä vielä voimakkaammin epätoivosta ja voimattomuudesta.

Minulle lohtu ja inspiraatio näyttäytyy ajatuksessa, että ihminen voi itse vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen.

• Meillä oli vähän aikaa sitten äärimmäisen kiinnostava työpaja, jossa amerikkalainen luova tiimi tapasi ensimmäistä kertaa suomalaiset kollegansa yhteistyön merkeissä. Mitä viikonlopusta jäi käteen ja minkälaisia ajatuksia se herätti?

Helmikuun 2018 työpaja räjäytti tajuntani. Oli uskomatonta nähdä miten kuoro lauloi ja liikkui samanaikaisesti.

Todellakin, en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Oikeastaan kyseessä oli vain lyhyt hetki, jonka aikana kuoro lauloi pienen pätkän ja esitti samalla Antin koreografian, mutta tuo hetki tuntui todella coolilta. Kunpa kaikkea konserttimusiikkia olisi mahdollista työstää työpajoissa. On niin harvinaista herkkua nähdä teos “jaloillaan”, ennen kuin se on lähelläkään ensi-iltakuntoa. Yleensä on niin vähän aikaa hioa yksityiskohtia ja viimeistellä asioita – mutta ei tällä kertaa.

Olin lumoutunut, tuntui että olin juuri oikeilla raiteilla, kun The Crossing kävi läpi neljän ensimmäisen osan fragmentit joulukuussa 2017, ja yhdeksän ensimmäisen helmikuussa 2018. Tarvitsin palautetta Danilta ja Donaldilta, samoin kuin laulajilta ja säestäjiltä. Mikä toimi ja mikä ei, missä raameissa liikuimme. Yleisesti ottaen tuntuu, kuin olisi keskellä ilotulitusta, teoksen eri musiikkityylien keskellä, samalla kun yritän saada selville eri genrejen ja tyylilajien rajoja. Miten henkilöiden puhetapaa voisi määritellä musiikin kautta ja miten kertoa tarinaa eri instrumenteilla? Pohdin edelleen, mikä rooli populaarimusiikilla on teoksessa ja miten pitkälle voisin venyttää vokaalitekniikkaa. Kuten aiemmin totesin, tämä porukan kanssa kaikki on teknisesti mahdollista. Partituurista saattaa löytyä kohtia, joissa epätavallisilla sointiväreillä tehostetaan tunnelmaa. Veikkaan, että toisesta luonnoksesta niitä alkaa löytyä.

• Kerro meille yhteistyöstäsi Aniaran parissa The Crossingin ja Klockriken kanssa. Miten päädyit työskentelemään Donaldin ja Danin kanssa?

Uuden yhteistyön aloittaminen on aina yhtä kiinnostavaa. Olen tuntenut Donaldin jo vuodesta 1991, ja Dan ja Donald ovat myös ystäviä vuosien takaa. He olivat sopineet yhteistyöstä Aniaran tiimoilta jo ennen kuin minä liityin joukkoon säveltäjän ominaisuudessa. Elokuussa 2017 me kaikki kolme tapasimme Danin kotona Porvoossa. Mukana olivat myös Klockriketeaternin näyttelijät ja suomalainen suunnittelijatiimi. Luimme libreton läpi ja keskustelimme sen jälkeen projektista. Suomen-visiitti oli mahtava kahden päivän sukellus yhteiseen prosessiin, ja oli myös hienoa tutustua Daniin.

• Dan Henriksson adaptoi tekstin libretoksi Harry Martinsonin alkuperäisteoksen pohjalta. Minkälaista on tehdä yhteistyötä sävellettävän tekstin parissa? Miten yhteistyö heijastuu lopputulokseen musiikin ja draaman osalta?

Kuten Martinsonin teos, myös Danin libretto koostuu fragmenteista. Tarkoitus on luoda sarja tuokiokuvia, joista muotoutuu parisenkymmentä erillistä osaa. Rakenteen fragmentaarisuus läpäisee koko 90-minuuttisen teoksen ja tarjoaa kiinnostavan haasteen meille tekijöille. Vaikka mukana on muutama selkeä kronologinen elementti (avaruusalus Aniara lähtee maasta, joutuu pois kurssiltaan jne), ei tarinallisuus ole teoksessa niinkään keskiössä, vaan syvällisempi pohdinta merkityksistä. Joukko ihmisiä pakataan avaruusalukseen, joka on matkalla ei-mihinkään lopun ikäänsä. Keitä he ovat ja mitä he haluavat? Mitä heistä tulee ja miltä heistä tuntuu? Mehän tavallaan olemme jo vastaavassa tilanteessa – avaruusalus Maan kyydissä. Mihin yhteisömme lopulta päätyy? Järisyttävää filosofista materiaalia; nautin suuresti Aniaran esittämien kysymysten keskellä leijumisesta.

• Olet säveltänyt The Crossingille aikaisemminkin. Teoksesi The Woman Where We Are Living oli tilausteos ja sen ensiesitys oli The Month of Moderns -tapahtumassa vuonna 2014. Minkälaisia ajatuksia The Crossingille säveltäminen herättää?

The Crossingille säveltäminen on luksusta. Kun Donald pyysi minua mukaan tekemään yhteistyötä hänen ja Danin kanssa, mietin ehkä puoli sekuntia ennen kuin vastasin “kyllä!”. Tämän teoksen parissa työskentely on kuin ruoanlaittoa; kuin avaisi jääkaapin ja löytäisi sieltä pelkkiä ihmeellisiä, täydellisiä aineksia. Ok, ehkä vähän erikoinen metafora tässä yhteydessä, mutta rakastan ruoanlaittoa ja hyvää ruokaa, joten ymmärrätte varmasti, mitä tarkoitan. The Crossingin soundi on kaunista, lähes ylimaallista, ja heissä on sekä lahjakkuutta että sielua, tekniikasta puhumattakaan. En voisi keksiä mitään, mitä he eivät osaisi toteuttaa. Niinpä voinkin asettaa riman korkealle ja unelmoida mistä tahansa, mitä mieleeni tai alitajuntaani juolahtaa. Tätä teosta säveltäessäni olen kuunnellut heidän loisteliaita levytyksiään ja törmännyt vaikuttuneena siihen tosiseikkaan, että he ovat muusikoina täysin pelottomia. Yksi urani palkitsevimmista kokemuksista on ollut kuulla heidän laulavan ensiesityksen teoksestani The Woman Where We Are Living. Se on yksi henkilökohtaisimpia sävellysteoksiani, ja tuntui hienolta kuulla heidän esittävän sitä niin huolellisesti ja kauniisti.

• Kerro Aniaran instrumentaatiosta. Ensemblehan on hieman erikoinen – miten päädyitte juuri näihin instrumentteihin?

Aniaran partituuri on tällä hetkellä sävelletty kuorolle, kahdelle näyttelijälle, tanssijalle ja neljälle muusikolle. Kaikki on vahvistettu ja meillä on mahdollisuus käsitellä sekä lauluääniä että soittimien ääniä ( kaiulla, viiveellä, säröllä jne). Budjetin puitteissa oli mahdollisuus kvartettiin, joka säestää kuoroa ja näyttelijöitä. Kun aloitin sävellystyön, minä, Donald ja Dan keskustelimme eri instrumenttien erityisominaisuuksista. Ensimmäinen vaihtoehto oli kitara, sillä avauskohtaus kuulostaa folk-laululta. Dan ehdotti, että siinä kohtaa voisi olla Kalevala-melodia (hän lauloi puhelimeni muistiin pätkän, jotta saisin käsityksen hänen ajatuksestaan), jota säestävä humina nostaisi tunnelman nostalgiseksi, herättäisi muistelemaan heidän kotipaikkansa Maan kauneutta, ennen kuin kaikki tuhottiin. Akustinen kitara tuli siis mukaan ensimmäisenä. Myöhemmin, säveltäessäni osaa nimeltä “Phototurb”, jonka keskiössä on ydinpommi, aloin kaivata sähkökitaran karkeutta ja draivia (säröllä ja ehkä jopa viiveellä). Kitaran jälkeen pääsimme yksimielisyyteen lyömäsoittimista, sillä koreografimme Antti on opiskellut Peking-oopperaa Pekingissä, ja lyömäsoittimet ovat olennainen osa sitä. Lyömäsoittimilla saa myös aikaan monenlaisia sointivärejä ja esitystä kannattelevaa gruuvia. Lyömäsoittimiin kuuluu tähän mennessä vibrafoni, crotales, provisorinen rumpusetti ja muutamia käsilyömäsoittimia. Halusimme kitaran ja lyömäsoitinten seuraksi jotakin lyyrisempää ja soinniltaan pitkäkestoisempaa, joten valitsimme jousisoittimen (sello) ja puhallinsoittimen (klarinetti), jotka molemmat kuuluvat lempisoittimiini. Aloin itse soittaa klarinettia heti pianon jälkeen. Tähän mennessä olen oikeastaan säveltänyt ainoastaan bassoklarinetille, sillä sen sointivärit kuuluvat lemppareihini. Nämä kaksi soitinta kattavat myös jotakuinkin koko ihmisäänen skaalan.

• Aniaraa on vaikea luokitella genren perusteella. Olemme käyttäneet termiä “kuoro-teatteri”. Mitä tämä määrittely merkitsee sinulle ja miten se istuu omaan säveltäjän työhösi?

On vaikea arvioida, miten meidän Aniaramme suhteutuu muihin vastaaviin teoksiin. Tämänkaltaisia teoksia kutsutaan nykyään “kuoro-teatteriksi”, vaikka tällaista genreä ei oikeastaan ole olemassa, enkä tiedä, onko tällaisilla taiteenlajien rajat ylittävillä teoksilla mitään yhtymäkohtia. Aniarassa näyttämöllä on kaksi näyttelijää, jotka puhuvat, välillä ilman musiikkia, välillä musiikin soidessa taustalla. Helmikuun 2018 työpajassa aloimme tutkia kuorolaisten liikettä ja tanssia niin, että välillä he liikkuivat laulaessaan, välillä ollessaan hiljaa. Tämäntyyppinen työskentely on huikean kiinnostavaa ja uutta (minulle!). Valmiissa teoksessa tulee olemaan puvustus, taustaprojisointeja, ääni- ja valosuunnittelu jne. Mukana on selkeä tarina, jonka kaari kantaa läpi koko 90-minuutin matkan. Luotan siihen, että pystyn kokeneena musiikkidramaatikkona näkemään ja kuvittelemaan tämän teoksen sisältämät fragmentit ja kohtaukset. Yritän musiikin osalta luoda lauluihin muotoja ja dramaattista rakennetta, joka toimii näyttämöllä ja muodostaa samalla kokonaisuuden, joka on yksittäisten liikkeiden ja tekojen summa. Kun tähän kaikkeen lisätään vielä tapahtumapaikaksi tulevaisuus ja ulkoavaruus, ja kuorolaiset jättiläismäisen avaruusaluksen matkustajina niin – no, emme tosiaan ole enää Kansasissa.

• Kerro, missä menet juuri tällä hetkellä Aniaran suunnittelun suhteen. Mitä mielessäsi liikkuu?

Olisi mukava esitellä tässä kohtaa syvällinen sukellus johonkin tiettyyn kohtaan musiikissa, mutta olen vielä hieman epävarma sen suhteen. Tuntuu, että ensin pitää saada koko kokonaisuus hyvin haltuun. Välillä minut saa valtaansa epämukava tunne, että ehkä havahdun jossain kohtaa ajattelemaan, että koko teos pitää ajatella uusiksi alusta asti. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy. Pystyn varmaankin rentoutumaan teoksen suhteen vasta siinä vaiheessa, kun minulla on ensimmäinen versio koko sävellyksestä käsissäni. Minulla on tapana maalata ensin suuria linjoja ja palata sitten hiomaan ja muokkamaan yksityiskohtia. Näin näen koko metsän, enkä pelkkiä puita. Parin kuukauden päästä minulla on toivottavasti luonnos koko teoksesta!